Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa. Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.
Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä tu museiuksi, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia. Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan, tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa — ja jäi yhä toivomaan.
Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin, kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.
III
Eräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat päättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala merelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman tuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja filosofeja.
— Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, — että olen tutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi selvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.
Jonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui, sitte hän virkkoi:
— Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä pohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?
— Tiedän. Lämmintä ja valoa.
— Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa, nimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget lentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja levottomuudessa.