— Miksi, jalo Timon, ne eivät voi löytää tietä?
— Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun, kuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle totuuden aurinko — nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät, filosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä skeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin rauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi hänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis haparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä…
— Etkö sinäkään ole sitä löytänyt?
— Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä nautinnosta, minä mietinnästä — ja meitä molempia ympäröi samallainen sumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko maailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?
— Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan sinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan vihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat niitä vilpittömässä uskossa.
— Ja ainoastaan heillä on rauha.
— Kuten niilläkin, jotka täällä palvelevat kissoja ja sipulia.
— Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta tahdo kuin maata aterian päälle.
— Mutta ansaitseeko nyt tämän tähden elää?
— Tiedämmekö me mitä kuolema tuo meille?