Poloinen, särjetty viulu!…
— Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa? Sehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään pysyy.
Äiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin… Seuraavana päivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo hiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.
Pääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli sisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja kasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo muodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa hyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie, sillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä. Hengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat ikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään avoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen: "Tuolla niityllä viheriällä!" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi kuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa… Loimella hänen vieressään oli hänen päreviulunsa.
Äkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta pääsi kuiskeena:
— Äiti?…
— Mitä, poikani? kysyi äiti, joka ei itkulta tahtonut saada puhutuksi.
— Äiti! Antaako Jumala minulle taivaassa oikean viulun?
— Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi enempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin hillitön tuska. "Oi Jeesus, Jeesus!" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen kirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut järkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata kuoleman käsistä reväistä rakastettuaan…
Ei hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja ne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään, liikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja kankeat. Auringonsädekin katosi…