— Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli ripittämään, oli se jo kylmänä.
Kulikowa puuttui puhumaan:
— Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä. Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt, Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi: "minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan: "en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta…
— Juodaan suruumme puoli korttelia!
Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa. Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!" mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.
— Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. — Raskaasti, raskaasti!
Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin tahdissa:
"Raskaasti, raskaasti, raskaasti,
Se vainaja hengitti raskaasti!"
Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.
— Muista, orpo, virkkoi hän, — mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.