Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti, sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.
Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi heistä talutti Marysiaa.
— Kulikowa! virkkoi toinen, — mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?
— Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen, hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa. Eikö sitä ole siinä!
— Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?
— Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua palvelijahuoneessa.
Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä. Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.
Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään. Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin puoli lasillista ja sanoi:
— Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.
Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen mieleen. Kapuscinska virkkoi: