En saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että äidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla pidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia hän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa — ja se tapahtui joka viikko — niin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä herran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni johonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän, jankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän seisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän valvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää hänen elämäänsä.
— Katso ympärillesi, katso, — murisi hän, — kyllä minä sinut opetan. Kas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja perässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin kerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä siinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!
Aterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen vastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:
— Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa hevoset. Mennään sinne tai sinne.
— Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. — Mikseikäs mentäisi. Tietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat jalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on mentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä kieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut työt. Visiittihän on tärkein.
— Tuo Nikolai on ihan sietämätön! — huudahti isäni aivan kärsimättömänä.
Mutta Nikolai jatkoi:
— Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori lähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa — miksei herrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin papin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas ei herrasväki!
Ja niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan mörököllin suuta.
Muistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän kuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme. Sisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista "neidiksi", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli muitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä syystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin jälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta hymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan: