Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet. Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet taivaalla — kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta. Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia. Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat pudottelivat, olivatkin kyyneliä — ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa! Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!… Yksinään, heikkona, raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.
Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta. Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista. Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku — metsä kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli… Lapsi kävelee hitaammin ja hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.
Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin. Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? — Enkeli! Olihan vanha Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. — Marysia tunsi enkelin. Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin. Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan… — Hiljaa! Joku tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa lapsi uniset silmänsä. Mitä?!
Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti… julmana… hirmuisena…
VANHA PALVELIJA
(STARY SLUGA)
I
Vanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi katoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan lapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole jäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus on luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän palveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän oli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein kertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän Napoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei itsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja kun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:
— Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti — Jumala hänen sieluaan siunatkoon! — juosta reksutteli vielä paita hampaissa!
Hän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli sekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin leikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja kodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.