Mutta Wojtek kysyi:
— Lasiko?
Ja nukkui samassa.
Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan. Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen tönimään nukkuvaa.
— Wojtek!
Ei vastaa.
— Wojtek, mennään pois sisään!
Hetkisen perästä sanoi tyttö taasen:
— Wojtek, minä lähden jalkaisin…
Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille. Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista, hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää…