— Tule pois nyt, rääppänä!

Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.

He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" — ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille, valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen; tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.

He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä: "muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" — Marysia ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin, että hän itki vilusta.

Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi voinut tehdä häntä surulliseksi.

Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.

Marysia rupesi häntä tönimään.

— Wojtek!

— Mitä sinä huudat?

— Me olemme kaatuneet.