— Kas tuota pappia, kun marssii ihan kuin vanha lehmä!
Minä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan. Mutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai ikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että hän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.
— Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. — Kuolkoon nyt siellä! Voi, voi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja. Latinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä maailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt, vanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin kadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.
Muistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat talossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen. Vain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki hiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan kyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen, joka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla mielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole ensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä: ennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut osannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi Ludvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut Varsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin oven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä, kömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.
— Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään, asettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja alkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua nuoreksiherraksi.
Mutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda minulle anteeksi. "Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä", puheli hän, "ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi sen hetken valinnut…" j.n.e.
Isä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta arvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen aikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että parannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin Nikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus oli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman — siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.
— Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi hän. — Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän kääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä… miksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä kaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille puhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.
Vanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui juttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän tuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin palkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat vanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän kuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti ne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä kertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat viljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen varstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen huomasi ja huudahti:
— Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat kanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi "lupu! tsupu! lupu! tsupu!" Jonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin: vanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä: