— Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran kuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan, mutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan… j.n.e.
Ohimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli todella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi tultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle sekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan pidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten kanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan tyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni, ihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme sotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän oli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa kova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.
Palaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien hevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista tuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien esteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa käsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän kertoi — eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan jutun:
— Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran muistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä rivissä seisomassa… No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte luokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta puolelta, ja sanoo: "aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut tunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin nyt lopussa."
— Eikö muistanut överstiä? kysyi isäni.
— Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja överstisi.
Pappi Ludvig kävi kärsimättömäksi ja huudahti:
— Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen palkan siitä saanut.
Vanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän pelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin lieventääkseen puhettaan, jatkoi:
— Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen. Kun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen… tarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä hullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini, joilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi Siekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo lopuksi: "etkös sinä häpeä, Nikolai", sanoo, "nyt sinulta pääsi paljasta valetta". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä en muista.