— No paranitko sinä?
— Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä kurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia yhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin seuraavana päivänä terveenä kuin kala.
Olisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille niitä useampia, jollei pappi Ludvig — en muuten tiedä mistä syystä — olisi kieltänyt Nikolaita "aivan vääntämästä minun päätäni", kuten hän lausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka tietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky syntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle, pään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat palvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan toisellaiset olennot.
Muuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan aivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä erittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen sanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan hyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta ja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet alkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi, että parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat kylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata metsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun sudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa sudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen Nikolain ja puhui hänelle:
— Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan, poiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten tuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.
Nikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori palasi — Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi Ustrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita ei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas — ei kuulu. Talossa tuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet kotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään Ustrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut herraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta lainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme päämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat lähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään löydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun isä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla jalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä paikalla tuntee Nikolain.
Se oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä, viiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.
— Herranen aika, Nikolai, mitä sinä olet tehnyt koko tämän ajan?
— Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. — Mitä minun sitte piti tehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa sanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt Karolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut. Pitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän tietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin kaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa hänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni piirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä oikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.
— No antoiko hän sinulle vastauksen?