— Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki. mutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi, pyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle kirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen sitte oli nauraessa, mutta…
— Entä mitä sinä olet syönyt tänä aikana?
— Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko nyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En ole syönyt, mutta syön vasta.
Senjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan aina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia asianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.
Muutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen kaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi täydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on palannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei kehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.
— Mikä sinun on, Nikolai?
— Olen tapellut, murahti vanhus.
— Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei sinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen miehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti ollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille hyvää esimerkkiä.
Isäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana. Mutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä hampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli päättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut sanaakaan.
Oli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti lähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko sitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi talosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen, joka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli herra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat tuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä Nikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai vastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll uudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla. Silloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät verille asti.