Kun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään. Hän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita, joka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä nuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko asiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte ja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä siitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan aikaa.
Ilman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa tohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita oli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui meillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä eikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat, muitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun kunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo pojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun tohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti Maryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan tuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin ventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin. Kerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai hänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: "Kuka sitä nyt kököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen nähty!" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin kivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän yhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään varmaan tuntui katkeralta.
Onneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista laatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti saliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen ikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi "io questa notte sogno"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi vapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman häntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi molemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja kaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti tapahtuu.
Onnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan illalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän luo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla tarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin asioihin.
Nikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa. Kun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä, kulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään ja kopistelemaan jalkojaan.
— Mitä Nikolai tahtoo? kysyi isä.
— Sitähän minä… Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä tahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo ottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?
— On. No entä sitte?
— Mutta eihän neiti toki mene sellaiselle… teurastajalle.
— Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan
Nikolai tahtookin pistää nokkansa!