— Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra överstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka ansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä, mikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.
— Tohtori on viisas mies.
— Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä kulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi eteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet kerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on leikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään kädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee asetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin ihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan nousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan maatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole komennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?
Mutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti hänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että varsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään yhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.
Nikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa; hän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa anteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti yleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori Stanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille herttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään, ikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan, kanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi huomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus täti Marynian "säätyrikkoisen avioliiton" tähden. Muistan kerran jouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi kuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina jouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:
— Katsokoon Nikolai, kuka sieltä tulee.
Nikolai meni ulos ja palasi pian, kasvot hehkuen ilosta.
— Neiti tulee! huusi hän jo kaukaa.
— Kuka? kysyi isäni, vaikka jo tiesi, kenestä hän puhui.
— Neiti!