Arvelen niinikään, että pedagogikka parhaiten täyttää tehtävänsä, jos lapsi tuntee, että ohjaava käsi on lempeä, ettei armotonta jalkaa panna polkemaan hänen rintaansa ja ettei tukahuteta kaikkea mitä kodissa on opetettu kunnioittamaan… Sellainen visapää minä vaan olen, etten muuta mielipidettä tässä suhteessa. Minulle selvenee selvenemistään, että olen oikeassa, kun muistelen pientä Mikkoani, jota niin vilpittömästi rakastin. Olin opettanut häntä hänen kuudennesta ikävuodestaan asti, olin ensin ollut hänen kotiopettajanaan ja sitte, hänen päästyään toiselle luokalle, valmistanut läksyjä hänen kanssaan. Minulla oli siis ollut yllin kyllin aikaa kiintyä häneen. Niin, mitäpä minä rupeisin salaamaan sitä itseltäni: hän oli sen naisen poika, joka oli minulle kallein maailmassa… Se nainen ei tietänyt sitä eikä milloinkaan saa sitä tietää. Muistan, että olen vain… herra Wawrzynkiewicz, yksityisopettaja ja sairas mies — kun hän taas on mahtavan aatelistalon tytär, ylhäinen rouva, jonka puoleen en uskalla silmiänikään nostaa. Mutta elämän viskelemän, yksinäisen sydämen täytyy lopulta saada tarttua kiinni johonkin, kuten aallon viskelemä näkinkenkäkin etsii jalansijaa — minun sydämeni tarttui kiinni häneen. Minkä sille voin? ja eihän hänellä siitä ole mitään haittaa! Enhän minä häneltä vaadi enempää valoa kuin auringolta, joka keväisin elähyttää sairaan rintani. Olenhan viettänyt kuusi vuotta hänen kodissaan, olinhan silloinkin kun hänen miehensä kuoli, näinhän hänet onnettomana, yksinään; hän oli aina hyvä kuin enkeli ja kuinka hän rakasti lapsiaan! Hänen leskeydessään oli jotakin pyhää. Niin, siihen sen täytyi johtaa. Mutta tunteeni ei ole rakkautta, se on pikemmin uskontoa.
Mikko muistutti suuresti äitiään. Monasti, kun poika minuun katsahti, luulin näkeväni hänen äitinsä. Hänellä oli samat hienot piirteet, sama tuuheiden hiuksien varjostama otsa, samat sirosti kaarevat kulmakarvat ja varsinkin oli hänen äänensä aivan samallainen. Yhteiset äidille ja lapselle olivat niinikään tunteet ja mieliteot, molemmilla oli taipumus kiihtymykseen ja liioitteluun. Molemmat kuuluivat noihin hermostuneisiin, herkkiin, ylhäisiin ja rakastavaisiin olentoihin, jotka kykenevät tekemään mitä suurimpia uhrauksia, mutta jotka tavallisesti elämässä ja todellisuudessa löytävät sangen vähän onnea. He levittävät nimittäin ympärilleen enemmän onnea kuin he voivat saada takaisin. Sen tapaiset ihmiset häviävät nykyään häviämistään ja arvelen, että joku nykyaikainen luonnontutkija voisi sanoa heistä, että he edeltäkäsin ovat määrätyt kuolemaan, sillä he ovat syntyneet maailmaan vika sydämessä — he rakastavat liian paljon.
Perhe oli ennen ollut hyvinkin mahtava, mutta sen jäsenet olivat — rakastaneet liiaksi. Kaikellaiset myrskyt olivat hajoittaneet omaisuuden ja se mikä oli jäljellä, ei tosin jättänyt hätään, mutta oli joka tapauksessa hitunen, verraten entisiin aikoihin. Mikko oli suvun viimeinen jäsen; sentähden Maria rouva rakastikin häntä tulevaisuutensa toivona eikä yksin omana lapsenaan. Mutta sokeana, kuten äidit tavallisesti ovat, hän, onnetonta kyllä, piti häntä harvinaisen lahjakkaana. Ei poika ollut tyhmä, mutta hän kuului niihin lapsiin, joitten lahjat alussa ovat keskinkertaiset, mutta jotka kehittyvät myöhemmin, yhdessä ruumiillisten voimien ja terveyden kanssa. Toisissa olosuhteissa olisi hän voinut lopettaa sekä koulun että yliopiston ja joutua hyödylliseksi työntekijäksi mille alalle tahansa. Mutta olevien olosuhteiden vallitessa hän vain väsymistään väsyi ja rasitti itseään turhanpäiten, tietäen kuinka suuret luulot äidillä oli hänen lahjoistaan.
Paljonhan minun silmäni ovat nähneet maailmassa ja minä olin päättänyt, etten enään hämmästy mitään. Mutta vaikea minun oli uskoa, että ihmiset saattaisivat laittaa sellaisen sekasotkun, joka vie lapsen kestävyyden, luonteen voiman ja työkyvyn aivan pilalle. Sairaalloinenhan se sellainen järjestys on. Jos minä sanoilla voisin kostaa kaiken sen tuottaman katkeruuden, niin varmaan sanoisin Hamletin kanssa: maailmassa tapahtuu paljon asioita, joista filosofit eivät saata uneksiakaan.
Minä ponnistelin Mikon kanssa ikäänkuin oma tulevaisuuteni olisi riippunut hänen arvosanoistaan. Sillä minulla ja rakkaalla poikasellani oli sama päämäärä: olla tuottamatta surua äidille, saada näyttää hänelle hyvä arvosana ja houkutella onnen hymy hänen huulilleen. Kun pojan oli onnistunut saada hyvä numero, saapui hän luokalta säteillen onnesta. Hän näytti silloin ikäänkuin äkkiä kasvaneen tai ainakin lakanneen kutistumasta kokoon hänen silmistään, jotka tavallisesti olivat niin sameat, loisti silloin vilpitön, lapsellinen iloisuus ja ne tuikkivat kahtena hehkuvana hiilenä. Paikalla hän viskasi hennoilta hartioiltaan kirjataakan, iski minulle silmää ja virkkoi jo kynnykseltä:
— Herra Wawrzynkiewicz, äiti tulee iloiseksi! Sain tänään maantieteessä… arvatkaappa kuinka paljon?
Ja kun minä sanoin, etten osaa arvata, karkasi hän herttaisesti kaulaani ja oli kuiskaavinaan korvaani, mutta sanoi sangen ääneen:
— Viitosen! totta totisesti viitosen!
Ne olivat meille molemmille onnellisia hetkiä. Sellaisten päivien iltana Mikko uneksi ja kuvitteli kummoista on, jos kaikki hänen arvosanansa ovat kiittäviä. Hän pajatteli puoleksi minulle, puoleksi itsekseen:
— Jouluksi lähdemme Zalesiniin: sataa lunta — kuten tavallisesti talvella — ja me ajamme reellä. Kun tulemme perille, on yö, mutta äiti odottaa minua, hyväilee, suutelee minua. Sitte hän kysyy todistusta. Minä olen käyvinäni surulliseksi, mutta äiti lukee: uskonnossa: kiitettävä; saksassa: kiitettävä; latinassa: kiitettävä… paljaita kiitettäviä! Oi, herra Wawrzynkiewicz!