— En ole osannut! — mutta useammin tuli vastaukseksi:
— Olen kyllä osannut, mutta en ole voinut vastata.
Nuori Owicki, toisen luokan primus, jonka läksynlukuja johdin vartavasten siksi, että Mikko saisi lukea yhdessä hänen kanssaan, sanoi Mikon saavan huonoja numeroja vaan siksi, ettei hän saa… suutansa auki.
Jota suuremmaksi lapsen sekä henkinen että ruumiillinen väsymys kävi, sitä useammin nämä onnettomat hetket uudistuivat. Huomasin, että Mikko aikansa itkettyään istuutui läksyjensä ääreen, ääneti ja ikäänkuin tyyntyneenä. Mutta sitte hän heittäysi lukemaan kaksinkertaisella kiihkolla ja ikäänkuin kuumeentapaisella epätoivolla. Silloin tällöin hän istuutui johonkin nurkkaan, piteli päätään molemmin käsin ja vaikeni: silloin kuvitteli kiihtynyt poika kaivavansa hautaa rakastetulle äidille, eikä käsittänyt miten suoriutua. Hän tunsi olevansa sellaisessa asemassa, ettei siitä ole mitään pelastumisen mahdollisuutta.
Hänelle tuli tavaksi nousta öisin lukemaan läksyjään. Peläten että minä heräisin ja käskisin häntä nukkumaan, nousi hän hiljaa pimeässä, kantoi lampun viereiseen huoneeseen, sytytti sen siellä ja istuutui lukemaan. Hän oli jo viettänyt muutamia öitä tällä tavalla, pimeitten seinien keskellä, ennenkuin sain hänet kiinni. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta, kutsua hänet takaisin makuuhuoneeseen ja vielä kerran käydä hänen kanssaan läpi läksyt, jotta hän näkisi osaavansa ne eikä turhanpäiten kylmetyttäisi itseään. Mutta hän ei enään lopulta itsekään tietänyt mitä hän osasi ja mitä ei osannut. Lapsen voimat heikkenivät heikkenemistään, se laihtui, sen kasvot kuihtuivat ja kävivät yhä synkemmiksi. Silloin tällöin sattui tapauksia, jotka antoivat minulle aihetta uskoa, ettei yksin työ ollut kuluttamassa hänen voimiaan, vaan että siihen oli muitakin syitä. Kerran kun kerroin hänelle kirjasta "Sedän kertomuksia veljenpojalle" [Kertomuksia lapsille Puolan historiasta], jota minä Maria rouvan toivomuksen mukaan kerroin Mikolle joka päivä, karkasi hän paikaltaan säkenöivin silmin. Minä kerrassaan pelästyin, kun näin uhkaavan ja ankaran ilmeen hänen kasvoissaan, ja kun kuulin hänen äänensä.
— Eihän tämä siis ole pelkkää satua? Kun…
— Kun mitä, Mikko? kysyin häneltä ihmeissäni.
Hän ei vastannut, vaan rupesi kiristelemään hampaitaan ja puhkesi vihdoin itkemään niin raivoisasti, etten pitkiin aikoihin saanut häntä rauhoittumaan.
Koetin Owickilta urkkia syytä tähän tunteen purkaukseen: hän joko ei osannut tai ei tahtonut selittää sitä. Arvasin sen kuitenkin itse. Epäilemättä puolalaisen lapsen saksalaisessa koulussa täytyi kuulla paljon asioita, jotka haavoittivat hänen tunteitaan. Loukkaavat sanat luisuivat muitten poikien mielestä jättämättä muita jälkiä kuin vastenmielisyyttä opettajiin ja koko heidän rotuunsa; mutta sellainen herkkä poika kuin Mikko kärsi niistä kipeästi, vaikkei hän uskaltanut nousta vastakynteen. Oli kaksi voimaa, kaksi ääntä, joita lapsen tulee totella ja joitten juuri sentähden tulisi olla sopusoinnussa, mutta jotka repivät Mikkoa kahdelle vastakkaiselle taholle. Sitä mitä toinen voima sanoi puhtaaksi, kalliiksi ja rakkaaksi, sanoi toinen likaiseksi, saastaiseksi ja naurettavaksi; mitä toinen kutsui hyveeksi, kutsui toinen paheeksi. Tässä ristiaallokossa seurasi poikanen sitä mahtia, joka veti puoleensa hänen sydäntään, mutta hänen täytyi olla kuulevinaan ja kätkevinään sydämeensä aivan vastakkaisia sanoja; hänen täytyi teeskennellä aamusta iltaan; hänen täytyi elää tässä kuluttavassa pakossa päiviä, viikkoja, kuukausia… Voi sitäkin tilaa missä tämä lapsi oli!
Kummallinen oli Mikon kohtalo. Elämän näytelmä alkaa tavallisesti myöhemmin, vasta sitte kun ensi lehdet jo varisevat nuoruuden puusta. Häntä kohtasivat onnettomuuden eri muodot, kuten siveellinen pakko, salainen kärsimys, levottomuus, turhat ponnistukset, taistelu vaikeuksia vastaan, toiveitten asteettainen kadottaminen — häntä alkoi kaikki tämä kohdata jo yhdentoista vuoden vanhana. Ei hänen heikko ruumiinsa enempää kuin hänen heikot voimansakaan jaksaneet kestää sitä painoa. Päivät ja viikot vierivät, poika raukka ponnisteli kaksin kerroin, mutta ikävöity menestys hupeni hupenemistaan. Maria rouvan kirjeet lisäsivät kiviä kuormaan, vaikka olivatkin täynnä rakkautta.