— Kyllä minä valmistan äidille kauniin ilon! huusi hän peittäen kasvot käsillään.
Seuraavana päivänä, kun minä nostin kirjarensselin hänen selkäänsä, horjahti hän ja oli kaatumaisillaan. Kehoitin häntä jäämään kotiin, mutta hän vakuutti, ettei häntä vaivaa mikään. Hän pyysi ainoastaan, että minä saattaisin hänet, sillä hän pelkää, että rupeaa pyörryttämään. Iltapäivällä palatessaan koulusta oli hän saanut uuden muistutuksen. Läksynsä hän osasi täydellisesti, mutta Owickin sanojen mukaan hän oli pelästynyt eikä saanut sanoja suustaan. Siitä tuli muistutus. Kaikki olivat vakuutetut siitä että pojalla on nurinkuriset mielipiteet ja vaistot, että hän on tylsä ja laiska.
Näitä kahta viimeistä iskua vastaan taisteli poika kuin hukkuva aaltoja vastaan — epätoivoisesti, mutta turhaan.
Lopulta hän kadotti kaiken uskon ja luottamuksen omaan itseensä ja omiin voimiinsa; hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaikki ponnistus ja työ on turhaa, ettei hän saata oppia mitään. Ja samalla hän kuvitteli mitä äiti sanoo tähän kaikkeen. Äidille tulee hirveä suru, äidin heikko terveys menee ehkä kokonaan.
Zalesinin pappi, erinomaisen kelpo mies, vaikka hiukan ajattelematon, kirjoitti hänelle joskus, ja joka kirje päättyi sanoilla: "Mikon tulee muistaa, että sekä äidin onni että terveys riippuu Mikon edistyksestä ja käytöksestä." Kyllä Mikko muisti, muisti hyvinkin. Hän toisteli unissaankin valittavalla äänellä: "äiti! äiti!" ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Mutta valveella ollessa alenivat hänen arvosanansa alenemistaan. Joulu likeni eikä arvosanojen laadusta enään saattanut olla epäilystäkään. Minä kirjoitin jo Maria rouvalle kirjeen valmistaakseni häntä vastaanottamaan iskua. Sanoin hänelle suoraan ja vakavasti, että lapsi on heikko ja rasittunut, ettei se ahkerimmallakaan työllä saata suoriutua ja että se varmaan joulusta on otettava pois koulusta ja pidettävä maalla voimistumassa ja parantumassa. Vastauksesta kyllä huomasin, että hänen äidinylpeytensä jollakin lailla oli loukkaantunut. Samalla hän kuitenkin kirjoitti kuten järkevän naisen ja rakastavan äidin sopii. En puhunut Mikolle mitään tästä kirjeestä. En myöskään maininnut sitä että hänet otettaisiin pois koulusta. Pelkäsin nimittäin tuottavani hänelle liiallista mielenliikutusta, ja sanoin vaan, että äiti tietää hänen olevan ahkeran ja ymmärtää hänet, vaikkei hän onnistuisikaan. Tämä nähtävästi huojensi hänen huoliaan, sillä hän itki kauvan ja haikeasti — ja sitä ei hän ollut saanut tehdyksi pitkiin aikoihin. Itkiessään hän toisteli: "miten paljon surua minä tuotan äidille!" Samassa hän sentään muisti, että hän pian pääsee maalle, että hän näkee äidin ja pienen Lolan ja Zalesinin ja pappi Maszynskin, ja silloin hän hymyili kyynelten läpi. Minä toivoin minäkin hartaasti Zalesiniin, sillä minä todella en enään saattanut katsella lapsen tilaa. Zalesinissa odotti häntä äidin sydän, ystävälliset palvelijat, tyyneys ja rauha. Siellä kantoivat opinnot kotoisia, ystävällisiä kasvoja — eivätkä vieraina työntäneet luotaan. Siellä oli ilmakin kotoista ja puhdasta lapsen hengittää.
Minä toivoin siis joulua kuni pelastajaa ja laskin hetket, jotka olivat meitä eroittamassa ja jotka Mikolle tuottivat yhä uusia kärsimyksiä. Kaikki näytti liittoutuneen häntä vastaan. Hän sai taas uuden muistutuksen muka siksi että hän tärvelee muita. Tämä tapahtui juuri pyhien edellä, joten se merkitsi sangen paljon. En saata kuvatakaan kuinka se vaikutti kunnianhimoiseen, arkatuntoiseen lapseen. Minkä sekamelskan se mahtoikaan synnyttää hänen mielessään! Se runteli haavoille lapsen rinnan eikä hänen silmiensä edessä ollut valoa, vaan — pimeyttä. Hän huojui kuin tähkä tuulessa. Vihdoin kävivät yksitoistavuotiaan lapsen kasvot kerrassaan synkiksi. Näytti siltä kuin itku alituisesti olisi ollut kuristamassa häntä kurkusta ja kuin hän aina olisi koettanut pidättää nyyhkytystä. Välistä oli hänen silmissään ilme kuin kärsivän linnun silmissä; sitte hänet valtasi outo väsymys ja unisuus. Hänen liikkeensä kävivät itsetiedottomiksi ja hänen puheensa oudon hitaaksi. Hän kävi sanattomaksi, tyyneksi ja totteli koneentapaisella täsmällisyydellä. Kun minä kehoitin häntä lähtemään kävelylle, ei hän pannut vastaan kuten ennen, vaan otti lakkinsa ja läksi, sanaa sanomatta. Olisin ollut iloissani, jos se olisi tapahtunut välinpitämättömyydestä, mutta minä huomasin, että hänen katseensa pohjalla piili kiihoittunut, sairaalloinen alistumisen tunne. Hän kävi tunneilla ja luki läksynsä kuten ennenkin, mutta vain totutun tavan vuoksi. Saattoi huomata, että hän taivutuskaavoja toistellessaan, ajatteli jotakin aivan toista, tai ei ajatellut oikeastaan mitään. Kerran kun minä kysyin, joko hän oli lopettanut läksynsä, vastasi hän hitaalla, unisella äänellään: "minä luulen, ettei siitä ole mitään hyötyä". Minä en uskaltanut edes lausua äidin nimeä, jottei se katkera kalkki, josta hänen lapselliset huulensa olivat maistaneet, täyttyisi täydemmäksi.
Kävin yhä levottomammaksi hänen terveydestään, sillä hän huononi huononemistaan ja tuli lopulta ihan läpikuultavaksi. Sinertävä suoniverkko, joka ennen oli ilmestynyt ohimoille mielentilan kiihtyessä, näkyi nykyään aina. Poika kävi kauniiksi kuin kuva. Surko tuli, kun katseli hänen lapsellista päätään, joka oli kuin enkelin pää. Se näytti kuihtuvalta kukkaselta. Ei hänessä ollut mitään näkyvää vaivaa, mutta hän ikäänkuin pieneni ja heikontui. Hän ei enään jaksanut kantaa rensselissä kaikkia kirjoja. Panin sinne vain muutamia ja kannoin itse loput. Saatoin hänet nimittäin joka päivä kouluun ja noudin pois koulusta.
Vihdoin olivat juhlat ovella. Hevoset Zalesinista olivat jo odottaneet kaksi päivää ja Maria rouvan kirjeessä, joka oli saapunut niiden mukana, sanottiin, että meitä odotetaan kärsimättömyydellä. "Olen kuullut", lopetti hän kirjeensä, "ettet sinä, Mikko, voi hyvin. En enään odotakaan, että toisit kotiin kiitettäviä arvosanoja. Toivoisin vain, että opettajasi ajattelisivat niinkuin minä: että olet tehnyt kaiken voitavasi, ja että nuhteettomalla käytöksellä olet koettanut korvata puuttuvaa edistystäsi."
Mutta opettajat olivat joka suhteessa toista mieltä. Todistus teki siis tyhjäksi nekin toiveet. Viimeinen julkinen muistutus tarkoitti suorastaan pojan käytöstä, josta Maria rouvalla niinikään oli aivan toinen luulo. Saksalaisten opettajien silmissä oli ainoastaan niiden oppilaitten käytös hyvä, jotka nauroivat, kun opettajat tekivät pilaa Puolan kansallisuudesta, kielestä ja perintömuistoista. Tällaisten siveellisten käsitteiden nojalla eroitettiin Mikko koulusta, koska hän ei näyttänyt vastaisuudessa voivan saada hyötyä opetuksesta, vaan turhaan anasti sijan opinhaluisemmilta. Hän toi tämän tuomion kotiin illalla. Huoneessa oli jo pimeä, sillä lumi lankesi sakeana maille. Sentähden en saattanut eroittaa lapsen kasvoja. Näin vain, että hän astui ikkunan luo, jäi siihen seisomaan ja katselemaan lumihiutaleita, jotka hyppelivät ilmassa. En kadehtinut poika raukalta hänen ajatuksiaan. Varmaan ne hyppelivät hänen päässään levottomina kuten nuo lumihiutaleet. Päätin kuitenkin olla puhumatta sekä todistuksesta että tuomiosta. Noin neljännestunnin kesti karvasta äänettömyyttämme. Tuli jo aivan pimeä. Rupesin järjestämään matka-arkkuja, mutta huomatessani että Mikko yhä seisoo ikkunassa, virkoin vihdoin: