— Mitä sinä siellä teet, Mikko?
— Eikö totta, vastasi poika, ja hänen äänensä värisi ja takertui joka tavuun, — että äiti nyt istuu Lolan kanssa vihriässä kamarissa tulen ääressä ja ajattelee minua?
— Ehkä kyllä. Mutta miksi sinun äänesi niin värisee? Oletko sairas?
— Ei minua vaivaa mikään. Minun on vaan niin kovin vilu.
Riisuin hänet ja toimitin paikalla vuoteeseen. Riisuessa valtasi minut sääli, kun katselin hänen laihtuneita polviaan ja käsivarsia, jotka olivat hennot kuin oljenkorret. Käskin hänen juoda teetä ja peitin häntä kaikilla vaatteilla mitä käsiini sain.
— Onko sinun nyt lämpöisempi?
— On kyllä. Päätäni vaan vähän särkee. Jopa sitä pääraukkaa saattoikin särkeä!
Pian meni väsynyt lapsi uneen ja vain raskas hengitys nosteli hentoa rintaa. Minä järjestelin valmiiksi sekä omani että hänen tavaransa, sitte läksin levolle. En ollut terve minäkään. Kynttilän sammutettuani, nukuin paikalla.
Noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin siitä, että huoneessa oli valoa ja kuului tuttu äänen mutina. Sain auki silmäni, sydämeni rupesi levottomasti sykkimään. Pöydällä paloi lamppu ja tuolilla sen ääressä istui Mikko, paitasillaan, kirja edessään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät olivat ummessa ikäänkuin muistin teroittamiseksi, pää kuroittautui hiukan eteenpäin, ja uninen ääni toisteli toistamistaan:
— Konjunktivi: Amem, ames, amet, amemus, ametis…