Kahden tunnin aikana tuntui lapsi paranemistaan paranevan. Aamupuolella läksin viereiseen huoneeseen, heitin pitkäkseni vuoteelle ja nukuin. Olin nimittäin valvonut neljättä yötä lapsen vuoteen ääressä ja yskä oli ruvennut entistä pahemmin tukahuttamaan minua. Maria rouvan ääni minut herätti. Ensin luulin, että hän kutsuu minua, mutta sitte kuulin selvästi läpi yön hiljaisuuden: "Mikko! Mikko!" Hiukseni nousivat pystyyn, kun huomasin hirveän soinnun hänen äänessään. En kuitenkaan ollut ehtinyt päästä pystyyn, kun hän jo karkasi huoneeseen, missä olin. Hän varjeli kädellään kynttilän liekkiä ja kuiskasi vapisevin huulin:
— Mikko… kuoli.
Karkasin pojan vuoteelle. Se oli totta. Pää oli kankeana patjalla, suu auki, silmät tuijottivat liikkumattomina samaan kohtaan, jokainen piirre oli jäykkänä. Ei ollut vähintäkään varaa epäilykseen. Mikko oli kuollut.
Vedin peitteen hänen ylleen, sillä karatessaan vuoteen äärestä oli äiti vetäissyt sen hänen laihtuneen ruumiinsa päältä. Suljin kuolleen silmät ja sain sitte kauvan aikaa koettaa lohduttaa Maria rouvaa. Ensimäinen joulupäivä kului minulta hautajaisvalmistuksiin. Se työ oli hirveän tuskallista, sillä äiti ei tahtonut erota ruumiin äärestä, ja hänen voimansa loppuivat vähä väliä. Kun miehet tulivat ottamaan arkun mittaa, pyörtyi hän; samoin kävi, kun piti ruvettaman puettamaan ruumista ja valmistamaan arkun alustaa. Hänen epätoivoisa tuskansa joutui yhtämittaa ristiriitaan hautaustoimistoväen välttämättömien toimenpiteiden kanssa. Tälle väelle oli näytelmä nimittäin tuttu ja tavallinen, mutta äidin oli se tekemäisillään mielipuoleksi. Houraellen että päänalanen on liian matala, pani hän omin käsin höylänlastuja arkkuun, silkkikankaan alle. Mutta Mikko makasi sillaikaa vuoteella, valmiiksi puettuna uusiin tamineihinsa, käsissä valkeat hansikkaat, kankeana, tyynenä ja rauhallisena. Vihdoin nostimme ruumiin arkkuun, asetimme arkun alustalle ja pitkin sen pituutta kaksi riviä kynttilöitä. Huone, missä poika raukka oli saanut ajaa päähänsä latinalaisia sanoja ja kaikkinaisia läksyjä, oli muuttunut ikäänkuin kappeliksi, sillä verhot olivat peittämässä ikkunoita, joten ei päivän valoa päässyt sisään, ja kynttilöiden kellertävä, väräjävä loiste teki huoneen juhlalliseksi, kirkontapaiseksi. Sen jälkeen kun Mikko oli saanut viimeisen kiitettävän arvosanan, en ollut nähnyt hänen muotoaan näin valoisena. Hienot, korkeutta kohti käännetyt kasvot hymyilivät lempeästi, ikäänkuin poika olisi ollut tyytyväinen oloonsa kuoleman iäisessä lepotilassa, ja ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen. Kynttilöiden väräjävässä valossa näytti hän elävän ja vain nukkuvan. Vähitellen pojat, hänen toverinsa, jotka eivät olleet lähteneet pois pyhiksi, alkoivat saapua.
Suuriksi menivät lasten silmät, kun he näkivät kynttilät ja arkun. Ehkäpä heitä hämmästytti toverin vakavuus ja nykyinen asema. Hiljan hän vielä oli ollut heidän joukossaan, kanniskellut, kuten hekin, selässään saksalaisia kirjataakkoja, saanut huonoja arvosanoja, nuhteita ja julkisia muistutuksia, kuka hyvänsä heistä oli voinut tukistaa häntä tai vetää korvasta. Nyt oli hän heitä ylempänä, makasi tuossa juhlallisena, tyynenä, valon ympäröimänä; kaikki likenivät häntä kunnioittaen ja jonkinlaisella pelolla. Owickikin, vaikka oli primus, ei merkinnyt mitään hänen rinnallaan. Toisiaan tuupiskellen kuiskailivat pojat, ettei Mikko enää huoli mistään; vaikkapa itse herra tarkastaja tulisi, niin ei hän säpsähtäisi eikä pelästyisi, vaan hymyilisi yhtä tyynesti; hän voi tehdä mitä, mitä ikinä tahtoo, meluta niin paljon kuin haluttaa ja jutella pienten enkelien kanssa, joiden hartioilla on siivet.
Näitä kuiskaillen likenivät he valorivejä ja toivottivat Mikolle ikuista lepoa…
Seuraavana päivänä naulattiin arkku kiinni suurilla nauloilla ja kannettiin hautausmaahan, jossa lumensekainen hiekka pian peitti sen näkyvistämme… ainiaaksi.
Siitä on jo kulunut miltei vuosi, mutta yhä minä sinua muistelen ja sääli minun käy sinua, pieni Mikkoseni, sinä ennen aikojaan kuihtunut kukkanen! En tiedä missä olet ja kuuletko sanojani. Sen vaan tiedän, että vanha opettajasi yskii entistä enemmän, että hänen elämänsä käy yhä raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Pian kai hänkin lähtee, kuten sinä läksit…