— Elääkö? kysyi hän lyhyesti.
— Kyllä. Lääkäri sanoi, että hän on parempi.
Hän viskasi syrjään hunnun, johon hengitys oli asettunut harmaana huuruna, ja karkasi lapsen huoneeseen. Olin valehdellut. Mikko tosin eli, mutta ei ollut parempi. Hän ei edes tuntenut äitiä, kun äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen ja tarttui hänen käteensä. Vasta kun olin pannut uutta jäätä hänen otsalleen, rupesi hän räpyttelemään silmiään ja tarkastamaan kasvoja, jotka olivat painuneina hänen puoleensa. Nähtävästi hänen ajatuksensa rupesi kamppailemaan kuumeen kanssa. Hänen huulensa vapisivat, kun hän hymähteli, ja kuiskasi vihdoin:
— Äiti!…
Äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja istui sillä lailla tuntikausia. Hän ei ollut heittänyt yltään edes matkavaatteitaan. Vasta kun minä siitä huomautin, virkkoi hän:
— Se on totta. Unohdin hatun päähäni. Omituisesti sydämeeni koski, kun minä näin hänen päänsä paljastettuna: vaaleitten hiusten joukossa, jotka ympäröivät hänen kauniita kasvojaan, kiilteli harmaita hapsia. Kolme päivää sitte niitä luultavasti vielä ei ollut.
Hän otti nyt huostaansa kääreet ja lääkkeet. Mikko seurasi silmillään jokaista hänen liikettään, mutta hetkisen perästä ei hän taaskaan tuntenut häntä. Illalla kuume yltyi. Houraellessaan lausui lapsi balladin Zolkiewskista, Niemcewiczin historiallisista lauluista, tai rupesi puhumaan samaan nuottiin kuin opettaja opettaessaan. Välistä hän päästeli suustaan kaikellaisia latinalaisia sanoja. Minun täytyi paeta huoneesta, sillä en saattanut sitä kuunnella. Terveenä ollessaan oli hän salaa oppinut ulkoa latinalaisia vastauksia messukäsikirjasta, valmistaakseen kotiin palatessa iloa äidille. Ja nyt — pintaani karmi, kun illan hiljaisuudessa kuulin tuon yksitoistavuotiaan, kuolevan lapsen yksitoikkoisella, sammuvalla äänellä puhuvan: Deus meus, quare me repulisti et quare tristis incedo, dum affligit me inimicus! [Jumalani, miksi olet minut hyljännyt ja miksi kuljen surullisena, kun vihollinen minua ahdistaa!]
En saata sanoin kuvata, kuinka surullisen vaikutuksen nuo sanat tekivät. Oli jouluaatto. Kadulta kuului ihmisäänien hälinää ja kulkusten kilinää. Kaupunki pukeutui iloiseen juhla-asuun. Pimeän tultua saattoi kadun toiselta puolen nähdä joulukuusia, täynnä kynttilöitä ja kultaisia ja hopeankarvaisia helyjä. Ja joulupuiden juurella hääri lapsia, vaaleat tai tummat kiharat liehuen ilmassa. Ikkunat olivat tulvillaan valoa ja kodeissa kaikui ilon ja ihmettelyn huudahduksia. Kadultakaan ei raikunut muuta kuin iloa; riemu vallitsi kaikkialla. Yksin meidän pienokaisemme toisteli vaikeroiden: Deus meus, Deus meus, quare me repulisti? Portin edustalle pysähtyivät tähtipojat ja ennen pitkää kuulimme heidän laulavan: "nukkuupi seimessä väkevä voittaja." Likeni Jeesuslapsen syntymäyö, mutta me vapisimme pelosta, että siitä meille tulisi kuoleman yö.
Hetkisen perästä näytti poika menettävän tajuntansa, sillä hän alkoi huutaa Lolaa ja äitiä. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Äkkiä loppui hänen nopea hengityksensä kokonaan. Ei epäilystä enään! Lapsen sielu oli jo puoleksi jättänyt meidät. Hänen ajatuksensa oli jo poissa ja itse hän etenemistään eteni johonkin pimeään, rajattomaan kaukaisuuteen. Hän ei enään nähnyt ketään eikä tuntenut mitään, hän ei edes tietänyt että äidin pää kuin kivettyneenä lepäsi hänen jalkojensa päällä. Hän oli lähtenyt eikä enään kääntynyt katsomaan taakseen meihin. Jokainen hengenveto, joka hänen rinnastaan pääsi, vei häntä kauvemma ja ikäänkuin työnsi häntä pimeyteen. Tauti sammutti sammuttamistaan hänen elämänsä kipinää. Lapsen kädet lepäsivät jo peitteellä raskaina ja hervottomina kuin elottomat kappaleet; hänen nenänsä oli käynyt omituisen teräväksi ja kasvoihin oli tullut kylmä vakavuus. Hengitys kävi yhä nopeammaksi ja lopulta se oli kuin kellon tikutusta. Ei tarvittu muuta kuin hetkinen, ainoa hengenveto, jotta viimeiset hiekkajyvät valuisivat tiimalasista ja kaikki olisi lopussa.
Puoliyön aikaan me jo luulimme kuoleman tulevan, sillä sairas rupesi ähkimään ja korisemaan niinkuin ihminen, jonka suu tulee vettä täyteen. Mutta samassa hän vaikeni. Peiliin, jota lääkäri piteli hänen suunsa edessä, tuli kuitenkin hengityksen huurua ja tuntia myöhemmin kuume äkkiä laskeutui. Rupesimme jo kaikki ajattelemaan, että hän on pelastettu. Ainoastaan lääkäri ei toivonut vähääkään. Maria rouva raukka kävi aivan heikoksi.