Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo — ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä puhumattakaan. Hän neuvoi — ehkä siksi, että itse oli juutalainen — lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja siellä on ilma kuiva ja terveellinen.
Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan perheen holhokkina.
Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan kannella — perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.
Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa, epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.
VI
Suihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen aurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha, tuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui tuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea lepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen käsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:
— Onko sinun hyvä täällä, carissima?
— On, vastasi Antea tuskin kuuluvalla äänellä.
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista, ainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa, kantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä auringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät kivien välissä.
Hetkisen perästä avasi sairas silmänsä.