— Cajus, virkkoi hän, — onko se totta, että näille maille on ilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?
— Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. — Olen minä kuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi, mutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on rikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden prokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan.
Antean pää painui alas.
— Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen kasvoihinsa tuli surullinen ilme.
— Aika on kuoleman eikä elämän palveluksessa, vastasi sairas hitaasti.
Ja taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet; sirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli esiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia paikkoja.
Tuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti hänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on käytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo rakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa columbariumissa.
Tuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän jo näytti aivan kuolleelta.
— Minä seuraan sinua! toisteli Cinna ajatuksissaan.
Samassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean kasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys kulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli varma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa tuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja rupesi häntä rauhoittamaan: