"Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkiä Ammonin temppelissä ja pidä näitä sanoja hyvänä enteenä. Minusta ovat nämä rahat—siinä hän kosketti kukkaroa—jo poistaneet epäilykset, puhumattakaan siitä, että seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta."
Vinitius keskeytti malttamattomana hänen kertomuksensa ja rupesi tiedustelemaan, mitä he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hän sai selville, että he joko vielä tänä yönä löytävät Lygian piilopaikan tai paluumatkalla Ostrianumista ryöstävät hänet itsensä. Ja sitä ajatellessaan oli Vinitius ikäänkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hän varmaan tiesi löytävänsä Lygian, katosi hänestä kaikki viha ja kauna häntä kohtaan. Oman ilonsa tähden antoi hän anteeksi kaikki hänen rikoksensa ja ajatteli häntä kalliina, kaivattuna olentona. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän odottaisi häntä palaavaksi pitkältä matkalta. Hänet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja käskeä heidän koristaa talo köynnöksillä. Tällä hetkellä ei hän ollut pahoillaan Ursuksellekaan. Hän oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitä ikinä he olivat rikkoneet. Chilonkin, jota hän ei tähän asti ollut voinut kärsiä, vaikka hän oli tehnyt hänelle niin monta palvelusta, tuntui hänestä tänään ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttävältä mieheltä. Hänen kotinsa kävi valoisaksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen nuoruutensa ja elämänhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkän kärsimyksensä aikana ei hän oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti hän Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hän taasen sai toivoa hänen omistamistaan, hän sen tunsi. Intohimo herätti hänet, kuten kevät ja lämmin aurinko herättää eloon maan, hänen tunteensa eivät olleet niin sokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmät. Hänessä eli rajaton voima, ja hän oli vakuutettu, että kun hän vain omin silmin saa nähdä Lygian, niin eivät kaikki koko maailman kristityt eikä itse Caesarkaan saata häntä riistää häneltä.
Vinitiuksen lempeä mieliala rohkaisi Chilonia, ja hän korotti äänensä ja rupesi antamaan neuvoja. Hän oli sitä mieltä, ettei peliä vielä laisinkaan saattanut pitää voitettuna, vaan että mitä suurin varovaisuus yhä oli tarpeen, sillä ilman sitä saattoi koko puuha mennä myttyyn. Hän rukoili Vinitiusta, ettei hän vaan suinkaan ryöstäisi Lygiaa Ostrianumissa. Heidän täytyisi lähteä sinne viittoihin kääriytyneinä ja peitetyin kasvoin sekä tyytyä katselemaan läsnäolijoita jostakin pimeästä nurkasta. Kun he sitten näkisivät Lygian, olisi varovaisinta seurata häntä kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hän menisi. Aamulla, päivän valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettävä talo ja otettava neito, mutta paras olisi tehdä se päivällä. Onhan neito panttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden loukkaamisesta. Jolleivät taas löytäisi häntä Ostrianumista, lähtisivät he seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama. Hautausmaalle ei sovi lähteä suuren ihmisjoukon kanssa, sillä se herättäisi huomiota. Eihän kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa tulet, kuten tekivät ensi ryöstöretkellään, ja sitten hajaantua sekä pimeässä paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja Chilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekä otettava matkaan pari luotettavaa, väkevää miestä, joten he tarpeen vaatiessa voisivat olla suojana.
Vinitius tunnusti Chilonin ehdotukset täysin oikeiksi, ja koska hänen mieleensä samassa muistui Petroniuksen neuvo, käski hän paikalla orjia kutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman asukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan nimen. Olihan hän monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hänen yliluonnollisia voimiaan. Nyt hän vakuutti lähtevänsä mukaan Ostrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla täytetty kukkaro paljoa helpommalta ansaita.
Hyvillä mielin hän istuutui pöytään, johon atriumin palvelija hetkisen perästä oli hänet käskenyt, ja kertoi syödessään orjille, että hän heidän herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa huonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillä vain on voideltu sen kaviota. Eräs kristitty oli opettanut häntä valmistamaan tuota voidetta, sillä kristityt ymmärtävät taiat ja loitsut paljoa paremmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan. Kristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja täydellä syyllä, sen tietää jokainen, joka tietää, mitä kala merkitsee. Näin sanoen loi hän tutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivänsä heidän joukostaan jonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksintönsä Vinitiukselle. Mutta hänen toivonsa petti. Silloin kävi hän tavattomalla innolla ruokien ja juomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hänet Vinitiukselta. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan se tieto, että yöllä oli mentävä Ostrianumiin, mutta pian hän sentään rauhoittui. Saisihan hän mennä sinne valepuvussa, pimeässä ja lisäksi kahden henkilön seurassa, joista toinen väkevyytensä takia oli koko Rooman jumaloima, ja toinen patrisi ja ylhäinen sotapäällikkö. »Vaikka he Vinitiuksen tuntisivatkin», mietti hän itsekseen, »eivät he uskaltaisi satuttaa kättänsä häneen. Mitä taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos näkevät edes nenäni pään.»
Nyt hän uudestaan johdatti mieleensä keskustelunsa työmiehen kanssa ja sitä muistellessa valtasi hänet uusi lohdun tunne. Ei ollut epäilemistäkään, ettei työmies olisi ollut Ursus. Sekä Vinitius että palvelijat, jotka olivat käyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista, olivat kertoneet Chilonille hänen tavattomista voimistaan. Kun Chilon sitten oli kuulustellut Eurytiukselta väkeviä miehiä, niin olihan sangen luonnollista, että hän mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta ja Lygiaa oli työmies joutunut sekä hämilleen että raivoihinsa, ja sekin todisti, että hän oli ollut tekemisissä näiden molempien kanssa; lisäksi oli työmies vielä sanonut katuvansa erään miehen surmaamista, ja Ursushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi työmiehen ulkomuoto täydellisesti sitä kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygiläisestä. Muuttunut nimi yksin saattoi herättää epäilystä, mutta Chilon kyllä tiesi sen verran, että kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen.
"Jos Ursus tappaa Glaucuksen," puheli Chilon itsekseen, "niin se on erinomainen asia, ja jollei hän tapa häntä, niin sekin on hyvä, sillä se osoittaa, että tappaminen on kristityille vastenmielistä. Kuvailin Glaucuksen oikeaksi täysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien kristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, että kivenkin olisi pitänyt pehmitä ja pudota Glaucuksen päälaelle, mutta lygiläinen karhu töintuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsä häneen… Hän epäili eikä tahtonut suostua, puhui vain kärsimyksistään ja katumuksestaan. Nähtävästi murha on heille luvaton. Pitää antaa anteeksi kaikki vääryydet, mitä itse on saanut kärsiä, eikä taida saada kostaa toistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillä mikä sinua saattaa uhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!… Jollei Ursus tapa Glaucusta, vaikka hän tekee itsensä syypääksi niin suureen syntiin kuin kaikkien kristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin kuin yhden kristityn pettämisen takia. Kunhan nyt tälle himoavalle haukalle olen saanut näytetyksi hänen tunturikyyhkynsä pesän, niin pesen käteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat jostakin käsien pesemisestä, ja se merkitsee heillä nähtävästi riita-asiaa, joka siten lopullisesti päätetään. Hyvää väkeä ne kristityt ovat. Ja kuinka pahaa heistä kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen se maailman oikeus on. Minun täytyy sanoa, että pidän opista, joka ei salli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan myöskään salli varastaa, ilmiantaa tai vannoa väärää valaa, ja siinä tapauksessa ei sitä mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nähtävästi, kuten stoalaiset, että ihmisen pitää kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen, vaan vaatii vielä lisäksi, että hänen pitää elää kunniallisesti. Jos minä joskus saan maatilan, tällaisen talon ja näin paljon orjia, niin minäkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynä niin kauan kuin minulle sopii. Voihan rikas ryhtyä mihin hyvänsä, yksin hyvettäkin palvelemaan… Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmärrä, minkätähden sen tunnustajien joukossa on niin paljo köyhiä. Mitä hyötyä heillä on siitä, ja minkätähden he antavat siveyden sitoa kätensä? Joskus minun täytyy ottaa siitä selkoa. Mutta nyt tahdon kiittää sinua, Hermes, että autoit minua löytämään tuon mäyrän… Mutta jos sinä olet tehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikäiset, kultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkään. Häpeä, arguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkä edeltäpäin ole osannut tietää, ettet saisi mitään! Sentähden uhraan sinulle kiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin sanon sinulle, että itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit paimeneksi, mutta et suinkaan miksikään jumalaksi. Varo myöskin, etten minä filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa, sillä silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On viisainta elää sovussa filosofien kanssa."
Päätettyään tämän keskustelun Hermeen ja itsensä välillä oikaisihe Chilon penkille ja pani viittansa päänalaiseksi. Kun orjat tulivat korjaamaan pois astioita, oli hän jo unessa. Hän heräsi—tai oikeammin sanoen hänet herätettiin—vasta, kun Croton saapui. Silloin hän läksi atriumiin ja vaipui mielihyvällä katselemaan entisen miekkailijan mahtavaa vartaloa. Croton näytti todella koollaan täyttävän koko atriumin. Hän oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri Vinitiukselle:
"Kautta Herkuleen! oli hyvä, että tänään käskit minut luoksesi, herra, sillä huomenna lähden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on kutsunut minut. Minun pitää siellä Caesarin nähden otella erään Syfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan väkevin mies, minkä Afrika ikinä on synnyttänyt. Uskotko, herra, että hänen selkärankansa tulee rutisemaan käsissäni ja että nyrkkini tulevat musertamaan hänen mustan poskiluunsa."
"Kautta Polluxin!" vastasi Vinitius. "En laisinkaan epäile, että niin käy, Croton."