"Ehkä minä näen vielä Crotonin ruumiin," virkkoi hän. "Oi jumalat! Jos tuo lygiläinen on ihminen, voisi hän vuoden kuluessa ansaita miljoonittain sestertsejä. Koska hän Crotoninkin nujersi kuin minkäkin koiran vain, niin kuka hänen kanssaan uskaltaisi käydä kamppailuun? Hän voisi jokaisesta esiintymisestään arenalla ansaita oman painonsa kultaa. Hän vartioi paremmin kuin ikinä Kerbero Manalaa. Nielköön Manala koko miehen! En tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on liian luiseva. Mutta mihin tässä oikeastaan on ryhdyttävä, sillä tässä on sattunut hirveä tapaus? Koska hän Crotonilta katkaisi kaulan, kituu varmaan Vinitiuksenkin henki jossakin tuon kirotun talon päällä, hautausta odotellen. Kautta Castorin! Olihan hän patriisi, Caesarin ystävä, Petroniuksen sukulainen, mies, jonka koko Rooma tunsi, ja sotajoukon päällikkö. Hänen kuolemansa ei voi jäädä kostamatta… Mitä jos tästä lähtisi pretorianien leiriin tai vartijoiden puheille?…"
Chilon vaikeni ja mietti, mutta jatkoi hetkisen perästä yksinpuheluaan.
"Voi minua! Kuka hänet johdatti tuohon kirottuun taloon, jollen minä itse?… Hänen orjansa ja orjattarensa todistavat, että minä kävin hänen luonaan, toiset tietävät mistä syystäkin. Miten minun käy, jos he väittävät minun tahallani johdattaneen hänet taloon, jossa hän joutui surman saaliiksi? Jos oikeudessa saataisiinkin selville, etten tahtonut hänen kuolemaansa, voivat he sittenkin väittää minun tahtoneeni… Hän oli patriisi, enkä minä missään tapauksessa pääse vapaaksi ilman rangaistusta. Jos taas hiljaa ja hiiskahtamatta lähden pois Roomasta ja pakenen jonnekin kauas, teen itseni vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi."
Pahalta näytti, katsoipa asiaa miltä puolelta hyvänsä. Oli vain saatava selville, miten pääsisi helpoimmalla. Rooma oli ääretön kaupunki, ja kuitenkin tuntui se nyt Chilonin mielestä ahtaalta. Kuka toinen hyvänsä olisi voinut mennä suoraa päätä vartijaprefektille ilmoittamaan asian ja, vaikka siten olisikin joutunut johonkin määrään epäluulon alaiseksi, levollisesti odottaa seurauksia. Mutta Chilonin koko menneisyys oli sitä laatua, että likempi tutustuminen sekä kaupungin että vartijoiden prefektiin olisi voinut tuottaa hänelle ikäviä ja vakavia rettelöjä sekä saattaa hänet vieläkin epäiltävämmäksi näiden virkamiesten silmissä.
Karkaaminen olisi sitäpaitsi ollut omiaan vahvistamaan Petroniuksen luuloa, että Vinitius oli joutunut salaliiton uhriksi ja siten saanut surmansa. Petronius oli mahtava mies. Hän saattoi hankkia käytettäväkseen koko valtakunnan poliisit ja lähettää heidät etsimään pahantekijää vaikkapa maailman ääristä asti. Ja nyt Chilonin päähän pälkähti, että ehkä olisi parasta suoraa päätä lähteä tapaamaan Petroniusta ja kertoa hänelle kaikki tyyni. Niin. Se oli paras keino. Petronius oli tasainen mies, ja Chilon saattoi olla varma, että hän ainakin antaisi hänen puhua asiansa loppuun asti. Sitäpaitsi Petronius, joka tunsi tapauksen alusta alkaen, varmaan helpommin uskoisi Chilonin syyttömyyteen kuin prefektit.
Ennenkuin Chilon kuitenkaan läksi tallustelemaan Petroniuksen luo, täytyi varmaan tietää, miten Vinitiuksen oli käynyt, ja sitä ei Chilon tietänyt. Tosin hän oli nähnyt lygiläisen hiipivän joelle, Crotonin ruumis sylissä, mutta kaikki muu oli hänelle tuntematonta. Vinitius saattoi olla tapettu, mutta saattoi myös olla haavoitettu tai vangittu. Ja nyt Chilonin mieleen juolahti, etteivät kristityt ikinä ole uskaltaneet tappaa niin mahtavaa miestä, joka oli augustiani ja ylhäinen sotaherra, sillä sellainen teko saattaisi tuottaa heille julkisen vainon. Luultavasti he väkivallalla ovat pidättäneet hänet, ehtiäkseen toimittaa Lygian kätketyksi johonkin toiseen kaupunkiin.
Nämä ajatukset tuottivat Chilonille lohtua.
"Jollei lygiläinen lohikäärme heti ensi hyökkäyksellä ole kuristanut häntä kuoliaaksi, elää hän, ja jos hän elää, niin hän itse todistaa, etten ole pettänyt häntä. Silloin ei minua enää uhkaa mikään vaara. Päinvastoin—oi Hermes, sinä saatat taasen ruveta toivomaan molempia hiehojasi!—avautuu sinulle uusi toiminta-ala… Saatanhan ilmoittaa jollekin Vinitiuksen vapautetuista orjista, mistä hänen on etsiminen herraansa, ja menköön hän, jos tahtoo, ilmoittamaan asian prefektille. Minä puolestani en sitä tee… Mutta Petroniuksen luo kyllä saatan mennä ja sieltä varmaan korjaan hyvät palkat… Olen jo etsinyt Lygian, sitten saan etsiä Vinitiuksen ja sitten taas uudestaan Lygian… Mutta ensi työkseni minun täytyy ottaa selkoa, elääkö hän vai onko kuollut."
Nyt hänen mieleensä johtui keino: entä jos yöllä lähtisi leipuri Demaalta kysymään Ursusta. Mutta sen tuuman hän samassa hylkäsi. Ei hänen tehnyt mieli olla missään tekemisissä Ursuksen kanssa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että jollei Ursus ollut tappanut Glaucusta, niin kristittyjen vanhimmat, joille hän oli ilmoittanut aikeensa, varmaan olivat kieltäneet häntä tekemästä tätä syntiä ja sanoneet petturin koettaneen vietellä häntä siihen. Chilonia puistatti kiireestä kantapäähän asti, kun hän vain Ursusta ajatteli. Mutta Eurytiuksen luo hän illalla päätti mennä, lähettääkseen hänet urkkimaan uutisia talosta, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Sitä ennen hänen sentään täytyi vahvistua, kylpeä ja levätä. Uneton yö, matka Ostrianumiin ja sieltä Tiberin rannalle oli todella tehnyt lopun kaikista hänen voimistaan.
Se häntä sentään suuresti lohdutti, että hänellä nyt oli kaksi kukkaroa: toisen oli Vinitius antanut hänelle kotona, toisen viskannut hänen käteensä kotimatkalla hautausmaalta. Näiden suotuisten tapausten johdosta, niinkuin myöskin siihen nähden, että hän juuri oli saanut ottaa osaa kaikenlaisiin tärisyttäviin näytelmiin, päätti hän syödä runsaasti ja juoda parempaa viiniä kuin tavallisesti.