"Me asumme metsässä, mutta maata meillä on niin paljo, ettemme rajoja tiedäkään, ja paljon meidän maassamme on kansaa. Sitten meillä on erämaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillä kaiken sen mitä semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ryöstävät maailmalta, koppaamme me heiltä. He eivät uskalla tulla meidän maahamme, mutta kun tuuli puhaltaa sieltäpäin, polttavat he meidän metsämme. Emme me heitä pelkää enempää kuin roomalaista Caesariakaan.
"Jumalat ovat Rooman käsiin antaneet maailman vallan," lausui Vinitius ankarasti.
"Jumalat ovat pahoja henkiä," vastasi Ursus yksinkertaisesti, "mutta siellä, missä ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan."
Hän kohensi tulta ja puheli siinä ikäänkuin itsekseen:
"Kun veivät Callinan Caesarin hoviin, niin minä jo silloin ajattelin, että hän siellä voi joutua vaaraan, ja minä aioin jo silloin lähteä metsiin hakemaan lygiläisiä prinsessan avuksi. Lygiläiset kyllä olisivat lähteneet tulemaan Tonavalle, sillä he ovat hyvää kansaa, vaikka ovatkin pakanoita, ja minä olisin vienyt heille 'hyvän sanoman'. Mutta kunhan nyt Callina palaa Pomponian luo, pyydän että hän antaa minun mennä heidän tykönsä, sillä Kristus syntyi niin kaukana heistä, eivätkä he ole kuulleet puhuttavan Hänestä… Tiesihän Hän paremmin kuin minä, missä Hänen piti syntyä, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellä meidän paikkakunnallamme, metsässä, niin me emme ainakaan olisi Häntä tappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikä siltä olisi pitänyt puuttua riistaa, sieniä, majavannahkoja eikä meripihkan helmiä. Ja kaikki mitä sveveiltä ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme antaneet Hänelle, ja Hän olisi saanut elää rikkaudessa ja kyllyydessä."
Tätä puhetta pitäessään oli hän pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt hän vaikeni, ja hänen ajatuksensa liiteli nähtävästi lygiläisissä erämaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hän sen lautaselle ja antoi sen huolellisesti jäähtyä.
"Glaucus sanoi, ettei sinun pitäisi liikuttaa tervettäkään käsivarttasi.
Sentähden Callina käski minun syöttää sinua."
Vai oli Lygia käskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes pälkähtänyt Vinitiuksen päähän asettua hänen tahtoaan vastaan. Hän totteli häntä sokeasti, ikäänkuin hän olisi ollut Caesarin tytär tai jumalatar. Ursus istuutui hänen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen lautaselta pieneen pikariin, jonka hän sitten vei sairaan huulille. Hän toimi niin hellävaroen ja hänen sinisilmissään oli niin hyväntahtoinen ilme, että Vinitius tuskin uskoi silmiään. Oliko se todella sama mies, joka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli syössyt hänen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hänetkin surmannut, jollei Lygia olisi häntä armahtanut. Ensi kerran eläissään tuli nuori patricio nyt miettineeksi, mitä tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessä oikeastaan mahtoi liikkua.
Ursus oli hoitajana yhtä taitamaton kuin hän koetti olla huolellinen. Pikari katosi hänen jättiläiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen huulille jäänyt mitään tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten perästä kävi hän niin hämilleen, että virkkoi:
"Ei, helpompi olisi taistella metsähärkää vastaan…"