"Saammepa nähdä, mitä sinä meille tarjoat Agripan lammikolla. Sitten minä lähden Antiumiin. Te olette kaikki niin pieniä sieluja, te ette voi käsittää, että minun sieluni vaatii suurta."
Näin puhuttuaan sulki Nero silmänsä merkiksi siitä, että hän kaipaa lepoa. Augustianit rupesivat vähitellen poistumaan. Petronius läksi yhdessä Vinitiuksen kanssa ja puheli hänelle matkalla:
"Sinä olet siis nyt kutsuttu ottamaan osaa huveihin. Vaskiparta lykkäsi matkansa tuonnemmaksi, mutta sen sijaan hän tulee hulluttelemaan hurjemmin kuin koskaan ennen ja huvittelemaan sekä kaupungilla että omassa talossaan. Niin, niin! Me olemme valloittaneet maailman, ja meillä on oikeutta huvitella. Sinä, Marcus, olet sangen sorja poika, ja siitä syystä minä niin paljon sinusta pidän. Kautta efesolaisen Dianan! Näkisitpä itse vain yhteenkasvaneet kulmakarvasi ja kasvosi, joissa heti ensi näkemältä tuntee quiritien vanhan veren! Nuo muut ovat sinun rinnallasi kuin mitäkin vapautettuja. Niin se on! Jollei tuo hullu oppi olisi tullut väliin, olisi Lygia nyt talossasi. Koetapa vielä väittää minulle, etteivät he ole elämän ja ihmissuvun vihamiehiä… He kohtelivat sinua hyvästi, ja siitä kyllä voit olla heille kiitollinen, mutta sinun sijassasi vihaisin sydämeni pohjasta heidän oppiaan ja hakisin huvituksia sieltä, missä niitä on tarjolla. Olet kaunis poika, sanon sen vieläkin kerran, ja Rooma on täynnänsä huvituksia."
"Minä vain ihmettelen, ettei tämä kaikki sinua vielä väsytä," huomautti
Vinitius.
"Kuka sen on sanonut? Päinvastoin jo aikoja sitten olen siihen kyllästynyt, mutta en minä enää olekaan sinun iässäsi. Sitäpaitsi minulla on muita huvituksia, joita sinulta puuttuu. Minä pidän kirjoista, joista sinä et välitä, pidän runoudesta, joka sinua ikävystyttää, pidän vaaseista, gemmoista ja kaikenlaisista kapineista, joihin et sinä viitsi edes katsoa, minun ristiluitani särkee, ja sitä vaivaa et sinä tunne ensinkään, sitäpaitsi minä lisäksi olen löytänyt Euniken, ja mitään vastaavaa et sinä ole löytänyt… Minä viihdyn kodissani taideteosteni joukossa, mutta sinusta ei ikinä tule estetikkoa. Minä tiedän, että jo olen saanut elämältä kaikki mitä saatan saada,—sinä et edes itsekään tiedä, että lakkaamatta etsit ja toivomistasi toivot jotakin. Sinä olet rohkea ja sinulla on paljon suruja, mutta jos kuolema likenisi sinua, niin sinä kummastuisit ja pahoittelisit, että sinun jo pitää jättää elämä. Minä puolestani katsoisin kuolemaa välttämättömyydeksi ja vastaanottaisin sen siinä varmassa vakaumuksessa, ettei koko maailmassa enää ole sellaista marjaa, jota en minä olisi maistanut. En jouduta kuolemaa, mutta en myöskään viivytä. Koetan ainoastaan pitää huolta siitä, että loppuelämäni olisi onnellinen. Maailmasta löytyy iloisiakin skeptikkoja. Yleensä ovat stoikot minun silmissäni tyhmyrejä, mutta heidän oppinsa on ainakin sitä laatua, että se karkaisee ihmistä. Sinun kristittysi sen sijaan eivät tuo maailmaan mitään muuta kuin surua, ja suru on elämälle samaa kuin luonnolle sade. Arvaapa mitä olen saanut kuulla?—että juhlallisuuksissa, jotka Tigellinus panee toimeen Agripan lammella, naiset Rooman ylhäisimmistäkin perheistä tulevat esiintymään kaikessa vapaudessaan. Eiköhän heidän joukossaan mahtaisi olla ainoaakaan, joka voisi sinua lohduttaa. Juhlassa tulee myöskin olemaan neitsykäisiä, jotka ensi kerran ovat mukana suuressa maailmassa ja jotka esiintyvät nymfeinä. Sellainen se meidän roomalainen caesarivaltamme on!… Nyt on jo lämmin. Keskipäivän aurinko lämmittää veden niin, ettei se vahingoita paljastakaan ihoa. Entä tiedätkö sinä, Narcissus, ettei yksikään nainen voi sinua vastustaa, ei yksikään—vaikkapa hän olisi vestalitar!"
Vinitius löi kämmenellään otsaansa, niinkuin tekee mies, jonka päässä alituisesti kiertää sama ajatus.
"Sellaisen ainoan löytämiseen vaaditaan onnea."
"Kutka sen sinulta ovat vieneet, jolleivät kristityt! Mutta mitä muuta voi odottaa ihmisiltä, joiden tunnusmerkkinä on risti! Kuule minua: Kreikka on kaunis ja loi maailman viisauden. Me roomalaiset loimme voiman—mutta mitä arvelet kristinopin luovan? Jos sen tiedät, niin selitä se minulle, sillä kautta Polluxin! en itse saa sitä selville."
Vinitius kohautti olkapäitään.
"Näyttää siltä kuin pelkäisit minun rupeavan kristityksi."