Hän lausui sanansa keveästi, ikäänkuin leikillä, mutta samalla antaen moitteen tuntua. Caesarin silmät kostuivat Ihastuksesta ja hän huudahti:
"Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitäpaitsi he ovat antaneet minulle ystävän, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo minulle totuuden vasten silmiä—ja se merkitsee vielä enemmän."
Sen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä korkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty Delphosta, polttaakseen runonsa.
Mutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli ehtinyt tarttua siihen.
"Ei, ei," virkkoi hän, "nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat ihmiskunnalle. Anna ne minulle."
"Salli minun siinä tapauksessa lähettää ne sinulle säiliössä, joka on valmistettu oman keksintöni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta paperit."
Hetken kuluttua rupesi hän puhumaan:
"Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi loistoa, minun liekeissäni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minä olin ajatellut, että riittäisi päästä Homeron tasalle. Minä olen aina ollut liian arka, minä olen aina liian vähän luottanut itseeni. Sinä avasit silmäni. Mutta tiedätkö, mikä on syynä niihin puutteisiin, jotka mainitsit? Kun kuvanveistäjä tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hän aina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole koskaan nähnyt palavaa kaupunkia, ja sentähden puuttuu kuvauksestani todellisuutta."
"Vakuutan sinulle, että ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmärtää."
Nero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perästä: