Caesar nojasi raskaammin Vinitiuksen käsivarteen, ikäänkuin ihmisten huonouden taakka olisi painanut häntä.
"Tigellinus kertoi minulle," virkkoi hän, "senaatissa kuiskattavan, että Diodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minä. Senkin lahjan tahtoisivat minulta ryöstää! Mutta sano minulle suoraan, sinä, joka aina olet vilpitön: soittavatko he paremmin kuin minä vai soittavatko he yhtä hyvin?"
"Ei sinnepäinkään. Sinun kosketuksesi on pehmeämpi ja samalla voimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he—he ovat harjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on kuunnellut heidän soittoaan, ymmärtää kyllä sitten mikä sinä olet."
"Jos niin on, niin jääkööt henkiinsä! Eivät he aavista minkä palveluksen sinä tällä hetkellä olet heille tehnyt. Täytyisihän minun sitäpaitsi hankkia toiset heidän sijaansa jos heidät tuomitsisin kuolemaan."
"Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, että sinä rakkaudesta musiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jäseniä. Älä milloinkaan tapa taidetta taiteen tähden, oi jumala."
"Kuinka sinä olet toisenlainen kuin Tigellinus!" vastasi Nero. "Mutta katsoppa, minä olen taiteilija sormenpäihin saakka. Musiikki avaa eteeni aloja, joita en ole aavistanut löytyvän, maita, joita en vielä hallitse, nautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut—sentähden minä en saata elää tavallista elämää. Musiikki ilmoittaa minulle, että on olemassa yliluonnollisuutta, ja sitä minä etsin koko sillä voimalla, jonka jumalat ovat käsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltä kuin ihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, täytyisi saada aikaan jotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielä ole tehnyt, kuin hänen täytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvän huippuun asti. Minä tiedän, että ihmiset pitävät minua hulluna. Mutta minä en ole hullu, minä vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen siksi, että olen ikävystynyt ja kadottanut kärsivällisyyteni, kun en löydä etsittävääni. Minä etsin! ymmärrätkö? ja sentähden tahdon tulla suuremmaksi muita ihmisiä, koska ainoastaan sillä tavalla saatan tulla suurimmaksi taiteilijoista."
Siinä hän alensi ääntään, jottei Vinitius kuulisi häntä, asetti suunsa
Petroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan:
"Tiedätkö, että minä juuri siitä syystä suostuin äidin ja vaimon murhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman uhrin, minkä ihminen voi kantaa. Ajattelin, että jotakin tapahtuisi, että jotkut ovet avautuisivat ja että minä saisin nähdä jotakin tuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittää inhimillistä mieltäni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta… Mutta ne uhrit eivät riittäneet. Vaaditaan nähtävästi enemmän, ennenkuin ovet autuaitten asuntoihin avautuvat—ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit tahtovat."
"Mitä aiot tehdä?"
"Saat nähdä, saat nähdä pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon sinulle vain, että on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset tuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinä tunnet ja joka surmaa kuin kuolema ja mellastaa kuin Bakkus—mutta vain siitä syystä, että tämän tavallisen elämän typeryys ja viheliäisyys häntä iljettää ja että hän tahtoisi hävittää sen tulella ja miekalla… Oi, kuinka tämä maailma tulee olemaan typerä, kun ei minua enää ole!… Ei kukaan vielä aavista, et sinäkään, rakkaani, mikä taiteilija minä olen. Mutta juuri siitä syystä minä kärsin ja juuri siitä syystä sanon sinulle suoraan, että sieluni on monesti yhtä surullinen kuin nuo sypressit, jotka mustina kohoilevat tuossa edessämme. Raskasta on saman ihmisen kantaa hartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa."