Pian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen, otti sieltä suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi:
"Nämä kivet ovat tämän illan arvoiset."
"Niinhän niissä vaihtelevat värit kuin aamuruskossa" ihaili Poppaea, arvellen, että hän saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi kädessään punertavia kiviä. Sitten hän virkkoi:
"Vinitius, lahjoita minun puolestani tämä kaulakoriste nuorelle lygiläiselle prinsessalle, joka sinun pitää naida."
Poppaea joutui vihan vimmoihin, ja hänen kiukkuinen katseensa lensi
Caesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen.
Mutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa käsipuuhun ja koetteli sormillaan harpun kieliä, ikäänkuin painaakseen mieleensä niiden muodon.
Kiitettyään lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui:
"Kuinka minä voinkaan kiittää sinua kaikesta, mitä tänään olet tehnyt hyväkseni."
"Uhraa Euterpelle pari joutsenta," vastasi Petronius, "ylistä Caesarin laulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enää häiritse sinun eikä lygiläisen liljasi unta."
"Ei," sanoi Vinitius, "nyt olen aivan levollinen."