Sitten he kääntyivät oikealle vuoria kohti. Matkalla puhui Vinitius:
"Herra! pese minut kasteen vedellä, jotta voisin sanoa itseäni Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi, sillä minä rakastan häntä koko sielustani ja voimastani. Pese minut pian, sillä sydämeni on jo valmis. Minä teen mitä käsket, mutta käske sinä, sillä muuten en tiedä, mitä minun pitää tehdä."
"Rakasta ihmisiä veljinäsi," vastasi apostoli, "sillä vain rakkaudella voit Häntä palvella."
"Niin! Minä sen ymmärrän ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin jumaliin, vaikken rakastanutkaan heitä, mutta tätä ainokaista rakastan niin, että ilolla panisin alttiiksi elämäni Hänen tähtensä."
Hän loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan:
"Sillä hän yksin on olemassa! Sillä hän yksin on hyvä ja laupias! Ja vaikka koko tämä kaupunki ja vaikka koko tämä maailma katoaisi, niin yksin Häntä minä tunnustaisin ja todistaisin."
"Hän on siunaava sinut ja sinun huoneesi," virkkoi apostoli.
He joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka päästä saattoi eroittaa heikkoa valoa. Pietari viittasi kädellään valoon päin ja lausui:
"Kas tuolla on kivenhakkaajan mökki, joka soi meille suojaa, kun sairaan Linuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekä enää päässeet Tiberin taakse."
Pian olivat he perillä. Mökkiä olisi mieluummin saattanut sanoa luolaksi, sillä se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja ruo'oista tehdyllä seinällä suojattu ulkoapäin. Ovi oli kiinni, mutta aukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, näkyi tulta.