"Kuka sinä olet, joka puhuttelet tuomittuja?"
"Rooman kansalainen," vastasi Paavali tyynesti.
Sitten hän kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:
"Luota siihen, että tämä on armon päivä, ja kuole rauhassa, Herran palvelija."
Kaksi maurilaista tuli nyt Crispuksen luokse, laskeakseen hänet puun päälle, mutta Crispus katsahti vielä kerran ympärilleen ja huusi:
"Veljeni, rukoilkaa puolestani!"
Hänen kasvoistaan katosi entinen ankaruus; kivettyneet piirteet kävivät tyyniksi ja lempeiksi. Itse hän oikaisi käsivartensa ristin poikkipuulle, helpottaakseen vartijoiden työtä, käänsi silmänsä taivasta kohti ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Hän näytti olevan aivan tunnotonna, sillä hänen ruumiinsa ei edes vavahtanut eikä kasvoihin ilmaantunut vähintäkään tuskan merkkiä, kun naulat upotettiin käsiin. Hän rukoili, kun nauloja lyötiin jalkoihin, ja rukoili, kun risti nostettiin pystyyn, rukoili silloinkin, kun kuoppa täytettiin ja poljettiin kovaksi. Vasta kun ihmisjoukko meluten ja nauraen rupesi lappamaan amfiteatteriin, rypisti vanhus hiukan kulmakarvojaan, ikäänkuin häntä olisi harmittanut, että pakanallinen kansa tuli häiritsemään hänen suloisen kuolemansa rauhaa.
Kun kaikki ristit olivat nostetut pystyyn, oli arena kuin metsä, jonka puihin on ripustettu ihmisiä. Ristien haaroille ja marttyyrien kasvoille lankesi auringon valo, mutta arenalla muodostivat ristien jyrkät varjot ikäänkuin punotun verkon, jonka lomitse keltainen hiekka pilkisteli. Tämä näytelmä tarjosi kansalle hitaan kuoleman nautinnon. Ei kukaan vielä ollut nähnyt sellaista ristien tungosta. Arena oli niin täynnä ristejä, että palvelijat töin tuskin pääsivät tunkemaan niiden välitse. Sivuilla riippui parhaasta päästä naisia, mutta johtavana miehenä oli Crispus nostettu vastapäätä Caesarin podiumia, äärettömän suurelle ristille, jonka juuren ympäri oli kiedottu köynnöksiä. Uhrit olivat kaikki vielä hengissä, mutta muutamat niistä, jotka ensinnä olivat ristiinnaulitut, olivat menneet tainnoksiin. Kukaan ei valittanut eikä rukoillut armoa. Toiset riippuivat nojaten päätään olkaansa vastaan, toisten pää oli vaipunut rinnalle, ikäänkuin he olisivat nukkuneet; toiset näyttivät miettivän, toiset tuijottivat taivaaseen ja liikuttelivat hiljaa huuliaan. Mieliala tässä hirveässä ristien metsässä, jossa kaikki uhrit vaikenivat, venytettyjen ruumiiden keskellä, oli uhkaava, pahaa ennustava. Kansa, joka kesteissä oli syönyt vatsansa täyteen, tuli meluten ja mitä parhaimmalla tuulella sirkukseen, mutta vaikeni äkkiä eikä tietänyt, mihin ruumiiseen kiinnittää silmänsä ja mitä ajatella. Venytettyjen naisruumiitten alastomuus ei enää tehnyt mitään vaikutusta. Ei kukaan lyönyt vetoa, kuka ensinnä heittäisi henkensä, kuten katselijat tavallisesti tekivät kun arenalla oli useita uhreja. Tuntui siltä kuin Caesarkin jo olisi ikävystynyt, sillä hän käänteli päätään, korjasi laiskasti kaulakoristettaan ja näytti uniselta.
Vastapäätä riippuvan Crispuksen silmät olivat jonkun aikaa olleet kiinni, ikäänkuin hän olisi ollut tainnoksissa tai kuolemaisillaan. Äkkiä ne avautuivat ja iskivät Caesariin.
Crispuksen kasvot kävivät taasen niin armottomiksi ja hänen silmissään paloi sellainen tuli, että augustianit rupesivat kuiskailemaan keskenään ja osoittamaan häntä sormillaan. Lopulta Caesarkin kiinnitti huomionsa häneen ja nosti smaragdin silmänsä eteen.