Tyttö niistä juopuikin. Keskellä näitä vieraita ihmisiä, jotka joka haaralla ympäröivät häntä, kävi Marcus hänelle yhä likeisemmäksi ja rakkaammaksi. Häneen hän saattoi täydellisesti luottaa. Nuori mies rauhoitti häntä ja lupasi ryöstää hänet pois Caesarin talosta; hän vakuutti ettei hän häntä heitä, vaan on valmis aina palvelemaan. Ennen Auluksen talossa oli hän puhunut rakkaudesta ja onnesta yleensä. Nyt hän suoraan tunnusti, että hän rakasti Lygiaa, että hän oli hänelle rakkain ja kallein kaikista. Ensi kerran eläessään kuuli Lygia tällaisia sanoja miehen suusta ja jota enemmän hän niitä kuunteli, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen sielunsa heräsi kuin unesta, että hänet valtasi sekä ääretön riemu että ääretön levottomuus. Hänen poskensa alkoivat polttaa, sydän lyödä ja huulet avautuivat ikäänkuin hämmästyksestä. Hänet valtasi kauhu, kun hän huomasi, että hän kuunteli tällaisia asioita, ja kuitenkaan ei hän mistään hinnasta olisi tahtonut kadottaa ainoaakaan sanaa. Välistä hän loi katseensa alas, mutta katsahti sitten taas Vinitiukseen, onnellisena, peloissaan, kysyväisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »puhu eteenpäin!» Melu, soitto, kukkien ja arapialaisen savun tuoksu rupesi taasen pyörryttämään häntä. Roomassa oli tapana, että juhlissa oltiin levolla, pitkänään. Kotona Lygia aina oli levännyt Pomponian ja pikku Auluksen välillä. Nyt lepäsi hänen rinnallaan Vinitius, väkevänä, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, että hänestä henki ikäänkuin tuli, ja häntä sekä hävetti että huumasi. Hänet valtasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen pyörrytys, joka sai hänet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikäänkuin horroksiin. Mutta hänenkin likeisyytensä rupesi vaikuttamaan Marcukseen. Hänen kasvonsa kalpenivat, hänen sieramensa laajenivat niinkuin virman hevosen. Kiihkeästi sykki hänen sydämensä purppuraisen tunikan alla, hengitys kävi lyhyeksi ja sanat särkyivät suuhun. Hän oli ensi kertaa näin likellä Lygiaa. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen suonissaan kiersi kuin tulen liekkejä, joita hän turhaan koetti sammuttaa viinillä. Hän juopui juopumistaan, mutta ei viinin vaikutuksesta. Sen teki tytön likeisyys, tytön ihanat kasvot, hänen paljaat käsivartensa, hänen neitseellinen povensa, joka aaltoili kullalla kirjaillun tunikan alla, ja koko hänen peplumin valkeisiin poimuihin verhottu ruumiinsa. Vihdoin tarttui hän tytön ranteeseen, kuten kerran ennenkin Auluksen talossa, ja vetäen häntä luokseen, kuiskasi värisevin huulin:
"Minä rakastan sinua, Callina, sinä jumalaiseni!"
"Marcus, päästä minut!" huusi Lygia.
Mutta Marcus jatkoi, ja hänen katseensa oli kummallisen verhottu:
"Jumalattareni!… Rakasta minua!"
Samassa virkkoi Acte, joka lepäsi Lygian toisella puolella:
"Caesar katsoo teihin."
Vinitius vimmastui sekä Caesarille että Actelle. Acten sanat sammuttivat hänen hurmauksensa puuskan. Tällä hetkellä olisi hänen parhaimman ystävänsäkin ääni suututtanut häntä, mutta lisäksi hän luuli, että Acte tahallaan oli keskeyttänyt hänen ja Lygian keskustelun.
Hän nosti päätään, katsahti nuoreen vapautettuun Lygian olkain yli ja virkkoi ilkeästi:
"Se aika on ohi, Acte, jolloin sinä kemuissa lepäsit Caesarin rinnalla. Sanotaan, että sinä nykyään olet tulemaisillasi sokeaksi—kuinka siis taidat nähdä hänet?"