Sivumennen sanoen, se lurjus ei ole senjälkeen näyttäytynyt, kun pisti nuo kolme ruplaa taskuunsa. Se roisto tiesi vallan hyvin, etten minä nostaisi siitä hälinää Suslowskien talossa, ja käytti mitä hävyttömimmällä tavalla asemaani hyväkseen. Mutta silloin minä en edes huomannut sitä.
— No mitäs sanot nyt? — kysyn Swiateckilta.
— En mitään! Jokainen vasikka löytää teurastajansa.
Minä pukeuduin kaikella kiireellä enkä sentähden keksinyt sopivaa haukkumasanaa vastaukseksi Swiateckille.
II.
Neljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.
Kazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä… Hänessä on vielä unen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan vaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut päästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa hymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät… Mikä ihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä suuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja kuiskaa minulle:
— No kuka osaa rakastaa paremmin?
Sitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha Suslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro patria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin paraikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan ja isä Suslowski lausuu:
— Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan "ei", mutta isällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta, niin tuomitkoon Jumala minut siitä!