Pahempi oli, että Kazia sanoi Swiateckin taulun olevan "vastenmielisen". Suslowski myönsi tyttärensä ottaneen sanan hänen suustaan. Minä vimmastuin. Että Kazialla saattaa olla sellainen käsitys taiteesta!
Suuttuneena jätin minä heidät sanoen, että oli asiaa Ostrzynskille. Minä lähdinkin kyllä hänen luokseen, mutta viedäkseni hänen kanssani aamiaiselle.
XI.
Olen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!
Nyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.
Corpo di Baccho! kuinka kaunis!
Olimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään naisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena seisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä menetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan, avaan sen — ja… auttakaa, minä menehdyn!
Että hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän on yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen, väritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn nähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia variksenpelättejä maalannut.
Minä katson ja katson… Hän kulkee yksin… ei! hänen kanssaan kulkee runous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus… En tiedä, tahtoisinko heti hänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan suutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään, mitä minä oikeastaan tahtoisin!…
Hän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii, mutta hän ei huomaa… Minä herään lumouksesta ja huudan: