— Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran kuitenkin kaadun… minusta on kaikki yhdentekevää.
Alamme kiistellä,
Sillaikaa tulee pilkkosen pimeä.
Vihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.
Swiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.
Me liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä, vaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on sekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.
Harjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi, rapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla…
— Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!… sanoo
Swiatecki.
Toisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin kontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.
Mutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne ei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan, minä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös työnnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi vaatteillemme.