— Milloinka se olisi ollut?
Tahtoisin puhua Helenasta, mutta koska minä todella olin kerran rakastua Evaan ja haluan saada nyt hänet hyvälle tuulelle, niin alan kertoa:
— Näin tapahtui… Me kävelimme kerran näytännön jälkeen Botaanisessa puutarhassa. Muistatko, kuinka ilta oli kaunis! Me istuimme sitten penkillä lammen luona ja sinä sanoit tahtovasi kuulla satakielen laulua. Minä olin vähän surumielinen, otin hatun päästäni, koska päätäni särki, ja sinä menit lammen rannalle, kastoit nenäliinasi veteen ja painoit sen otsalleni. Sinä olit mielestäni silloin kaikessa hyvyydessäsi kuin enkeli, ja minä ajattelin: jos tartun tuohon käteen ja painan sille huuleni — niin siinä se on! ja minä rakastun sinuun hurjasti…
— Entä sitten? — kysyy Eva.
— Sinä peräydyit äkkiä, ikäänkuin jotakin aavistaen.
Eva istuu hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena, havahtuu sitten ja virkkaa hermostuneen hätäisesti:
— Älkäämme puhuko siitä, minä pyydän…
— Hyvä, älkäämme puhuko siitä… Tiedätkö, Eva, että minä pidän sinusta liiaksi voidakseni rakastua sinuun. Toinen poistaa toisen. Niin kauan kuin olemme tunteneet toisemme, olen minä ollut sinuun todellisesti mieltynyt.
— Mutta, — sanoo Eva seuraten omain ajatustensa juoksua, — onko totta, että olet kihloissa?
— Totta.