Aivan hiljaista!
— Kuulitko mitään?
— En!
— Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.
— Viskaapas vielä kerta.
Swiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.
Ei ääntäkään.
— Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! — arvelee Swiatecki.
— Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.
Ja me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki turhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen: