Näen noissa tummavarjoisissa silmissä vielä sammumattoman innostuksen hehkua, näen tuolla otsalla taiteen heijastusta, näen kuinka tuo nainen uhraa terveytensä, verensä, elämänsä teatteri-molokin alttarilla, kuinka hänen rintansa tällä hetkellä kärsii ilman puutetta, ja minut valtaa sellainen säälin ja myötätuntoisuuden tunne, etten tiedä, mitä tehdä…
Istumme niin ääneti hetken aikaa. Vihdoin osottaa Eva toalettipöydällä olevaa "Leijan" numeroa ja kuiskaa:
— Kuinka kiusallista, kuinka kiusallista!…
Yhtäkkiä hän puhkeaa hermostuneeseen itkuun ja alkaa vavista kuin haavan lehti.
Tiedän varsin hyvin, että hän itkee väsymyksestä eikä "Leijan" tähden, että se kirjotus on joutava seikka, jota ei kukaan enää huomenna muistele, ettei Ostrzynski ole yhdenkään Evan kyynelen arvoinen, ja kuitenkin painostaa sydäntäni yhä enemmän. Minä tartun hänen käteensä ja peitän sen suuteloilla, minä hyväilen häntä ja painan rintaani vasten. Sydämeni sykkii yhä voimakkaammin, ja minulle tapahtuu jotakin ihmeellistä. Polvistun tietämättäni Evan jalkain juureen, silmissäni sumentuu, ja yhtäkkiä suljen hänet mielettömänä syliini.
— Wladek, Wladek, armahda itseäsi! — kuiskaa Eva.
Mutta minä painan häntä myrskyävää rintaani vasten. Minä en tiedä mistään, olen mieletön, suutelen hänen otsaansa, silmiään, huuliaan enkä voi sanoa muuta kuin tuon yhden sanan:
— Rakastan sinua, rakastan!…
Silloin Eva ojennaikse, kietoo sitten kuumeisesti käsivartensa kaulaani ja kuiskaa:
— Minä olen rakastanut sinua jo kauan!…