Mikä ikävä juttu ja kuinka harmillista se onkaan Evalle! Mahtaa se Ostrzynski nyt riemuita! Jotakin on tässä tehtävä, ja jos tietäisin sen auttavan, niin rupeisin "Leijan" reportteriksi.
Juolahtaa mieleeni ajatus kysyä Evalta neuvoa. Hän näyttelee tänään… Minun täytyy rientää teatteriin ja keskustella näytännön jälkeen hänen kanssaan asiasta.
Vielä on aikaa…
Puolen tunnin kuluttua olen Eva Adamin pienessä pukuhuoneessa.
Näytelmä päättyy kohta; sillä välin katselen ympärilleni…
Kuten tunnettua eivät teatterimme suinkaan ole näyttämön puolella loistavasti sisustettuja. Huone valkaistuine seinineen, kaksi kaasuliekkiä, jotka lepattavat vedossa, kuvastin, pesukaappi, pari tuolia, nurkassa sohvatuoli, joka kaikesta päättäen on näyttelijättären yksityisomaisuutta — siinä hänen pukuhuoneensa… Kuvastimen edessä joukko vaatetustarpeita, loppuun juomaton kuppi mustaa kahvia, ihomaalirasioita, ihojauhokoteloita, neulasia kulmakarvoja varten, muutamia pareja hansikkaita, joissa vielä on käden muoto, sekä kaksi tekotukkaa; sivuseinällä läjä vaatteita, valkoisia, punaisia, mustia, ohuita ja paksuja. Lattialla kaksi koria täynnä naisten vaatetustarpeita. Huone on tulvillaan hajuvesien ja ihojauhojen tuoksua. Mikä kirjava sekamelska, kuinka kaikki on kiireessä heitetty hajalle, mitkä värit, heijastukset, varjot, valot, jotka lepattavista kaasuliekeistä aiheutuvat.
Tämä on laatuaan kuva, jossa on paljon luonteenomaista… Eihän tämä pukuhuone ole erinomaisempi muita, ja kuitenkin on täällä jotakin, mikä vaikuttaa sen, että tämä ei tunnu pukuhuoneelta, vaan pyhäköltä, jossa on lumousta, tenhovoimaa… Yli kaiken tämän epäjärjestyksen, kirjavuuden, kiireen, näitten huonosti valkaistujen seinäin sisällä liikkuu taiteen henkäys.
Kuuluu jyrisevää kättentaputusta. Näytelmä on päättynyt… Läpi seinien kajahtaa korviini huutoja: Adami! Adami! Kuluu neljännestunti, mutta siellä yhä huudetaan.
Vihdoin Eva syöksyy sisään "Teodoran" puvussa…
Hänellä on kruunu päässä, hänen silmänsä alustat ovat tummiksi varjostetut, poskilla on punaista ihomaalia. Hajallaan oleva tukka kiertää kuin tuulenpuuska alastonta kaulaa ja olkapäitä. Hän on niin innostunut ja uupunut, että kuiskaa minulle tuskin kuuluvasti: "Mitä sinulle kuuluu, Wladek?" Ja riisuttuaan hätäisesti kruununsa hän heittäytyy kuninkaallisessa puvussaan sohvatuolille. Nähtävästi hän ei saata puhua, koska vaieten katselee minua kuin väsynyt lintu… Minä istuudun hänen viereensä, lasken käteni hänen päänsä päälle enkä ajattele mitään muuta kuin häntä…