— Iske, älä säästä — tässä rintani…
Mutta minä en aio iskeä, vaan selitän, että lähden pois pelosta, että muuten voisin herra Suslowskille vielä paljon sanoa…
Ja minä lähdenkin todella sanomatta kenellekään hyvästiä.
Raitis ilma jäähdyttää kuumaa päätäni.
Kello on yhdeksän illalla ja ilma on kaunis.
Minun täytyy kävellä vielä vähän jäähdyttääkseni itseni täydelleen ja riennän Belvedère-lehtokujaan.
Helenan huvilan akkunat ovat pimeät. Nähtävästi hän ei ole kotona. En tiedä, miksi tämä harmittaa minua… Jospa edes näkisin hänen varjonsa akkunassa, olisin rauhottunut, mutta nyt minä raivostun uudelleen…
Mitä minä Ostrzynskille teen, kun hänet tapaan, sitä en tiedä…
Kaikeksi onneksi hän on mies, joka ei koeta vapautua edesvastuusta. Mutta minkä kohdan nojalla voin minä käydä hänen kimppuunsa, kun hänen kirjotuksensa on niin saakelin taitavasti kyhätty. Ostrzynski väittää harpunsoittajan olleen valepukuisen taiteilijan, hän puolustaa Evaa ja paljastaa samalla koko salaisuuden Helenalle. Nähtävästi hän koettaa saattaa Evan Helenan silmissä huonoon valoon, kostaa samalla minulle Kazian asian tähden ja tekee minut päälle päätteeksi naurunalaiseksi.
Jospa hän edes olisi jättänyt kirjottamatta, että järkeni on sumentunut! Mutta se on jo tapahtunut — Helenan silmissä minä olen naurettava. Helena lukee nimittäin "Leijaa".