"Äskettäin ilmaantui kaupunkiimme harvinainen vieras, ukrainalainen harpunsoittaja, joka käy täällä asuvissa ukrainalaisissa perheissä pyytäen almuja ja tarjoten laulujaan sijaan. Kuten kerrotaan, on tunnettu ja suosittu taiteilijattaremme E.A. etenkin ottanut pitääkseen huolta vanhasta harpunsoittajasta, jonka kanssa hänen vielä tänä aamuna nähtiin ajavan. Heti ensimäisinä päivinä pitkämatkaisen vieraan ilmaannuttua syntyi merkillinen huhu, että soittajan karkean takin alle muka on piiloutunut eräs meidän tunnetuimmista taidemaalaajistamme, joka tällä tavoin saattaa paremmin päästä naisten pukuhuoneisiin herättämättä aviomiesten ja holhoojain huomiota. Olemme vakuutetut, että tässä huhussa ei ole perää, jo siitäkin syystä, että taiteilijattaremme ei missään tapauksessa voisi hyväksyä moista menettelyä. Vanhus on, mikäli olemme saaneet tietää, saapunut suoraan Ukrainasta. Hänen järkensä on jonkun verran sumentunut, mutta muistinsa on säilynyt…"
Helvetti!
Suslowski on niin äkäinen, ettei saa sanaa suustaan. Vihdoin hän purkaa kiukkunsa:
— Minkä valheen, minkä juonen mahdatte nyt keksiä selittääksenne menettelynne? Eikö se ollut te, jonka me näimme tässä häpeällisessä valepuvussa? Kuka olisi se harpunsoittaja ollut sitten?
— Kyllä se olin minä, — vastaan, — mutta en ymmärrä, miksi pidätte sitä pukua häpeällisenä?
Samassa tempaisee Kazia "Leijan" kädestäni ja alkaa lukea. Mutta
Suslowski vetää vihan toogan vielä tiukemmin ympärilleen ja jatkaa:
— Tuskin olette astunut kunniallisen talon kynnyksen yli, kun levitätte pahennusta! Joutumaisillanne tuon onnettoman lapsen aviomieheksi te petätte häntä yhdessä jonkun kevytmielisen naisen kanssa! Te olette häpeällisesti käyttänyt hyväksenne luottamustamme, syönyt pyhän lupauksenne… Ja kenen tähden? Teatterihetairan tähden!
Silloin minä raivostun…
— Hyvä herra! — sanon, — kylliksi jo moisia sanoja! Se hetaira on arvokkaampi kuin kymmenen sellaista Catoa kuin te… Te ette ole minun mielestäni oikeastaan mitään ja te, huomatkaa se, ikävystytätte minua! Olen kyllästynyt jo teidän juhlallisuuteenne ja…
En löydä enää sanoja, mutta minä en tarvitsekaan niitä enää, sillä
Suslowski avaa liivinsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa: