XXII.
Olemme olleet jo muutaman kuukauden Varsovassa. Olen järjestänyt itselleni oivallisen työhuoneen. Käymme jotensakin usein Ostrzynskien luona.
Hän, entinen toimittaja, on myönyt "Leijansa" ja on nykyään puheenjohtajana seurassa, joka jakaa viljaa työttömille. Vaikeata on kuvitella hänen suuruuttaan ja sitä arvokkuutta ja luottamusta, jota hän nauttii.
Hän taputtaa minua olkapäähän ja kysyy:
— Mitä kuuluu, veli hopea?
Hän holhoo myöskin kirjallisia kykyjä, ja hänen vastaanottonsa ovat keskiviikkoisin.
Rouva Ostrzynska on viehättävä kuin uni…
Heillä ei ole lapsia.
XXIII.
Auttakaa! muuten minä kuolen nauruun…