Keväällä ranskalais-saksalaisen sodan aikana preussilaiset piirittivät Belfortia, ja se vapaajoukko, jossa minä ja lapsuudenystäväni Selim olimme jo puolisen vuotta palvelleet, pysytteli heidän selkäpuolellaan, kahakoiden melkein joka päivä, ottaen vangiksi pikalähettejä ja ahdistellen muonakuormastoja seuraavia vartiojoukkoja.
Tämä vapaajoukko oli koottu kaikenkarvaisista seikkailijoista, suurimmaksi osaksi ulkolaisista, miehistä, jotka eivät empineet ryhtyä millaisiin väkivaltaisuuksiin tahansa eivätkä antaneet elämälleen mitään arvoa, koska heillä ei ollut mitään kadotettavaa. Alituisten taistelujen raaistuttamia kun olivat, tuntui heistä veren vuodattaminen yhtä mieluisalta kuin petoeläimestä.
Itse sanoimme olevamme ihmispyydystäjiä, vaikka oli vaikea mennä päättämään, kuka oikeastaan oli pyydystäjä, kuka pyydystettävä, sillä meitäkin ahdistettiin lakkaamatta ja oikeen aito saksalaisella itsepintaisuudella. Me emme suoneet vihollisillemme hetkenkään rauhaa, mutta eivätpä hekään jättäneet meitä rauhaan, eivät päivin eivätkä öin. Päivisin olimme tavallisesti kätkeytyneinä pensaikkoihin, metsiin tai viinitarhoihin, öisin, etenkin pimeällä ja sateella, läksimme samoilemaan ympäristöön, hiivimme preussilaisten leiriin saakka, otimme vangiksi vahtisotilaita, ammuimme vartiojoukkoja, väijyimme junia, revimme kiskoja, hävitimme lennätinjohtoja j.n.e.
Ei kukaan, ei edes Gambettan hallitus, tietänyt missä me milloinkin oleksimme, mitä me puuhasimme ja mihin aijoimme ryhtyä. Mitään palkkaa ei meillä ollut; me anastimme suurimmaksi osaksi ruokavaramme preussilaisilta ja joimme preussilaisten ulaanien viinaa, vaikka olimmekin joka puolelta piiritettyjä tai oikeammin kanuuna- ja pistinmuurin saartamia. Nuotiota emme milloinkaan tehneet; läpimärkinä ollessamme annoimme auringon kuivata itsemme; kun pakkanen puri, lämmitimme itseämme ratsupyssyjen tulella.
— Me riipumme kiinni preussilaisissa kuin takkiaiset, — oli sotilaillamme tapana sanoa.
Jossakin etäällä oli taisteleva ja pakeneva Ranska, ranskalaiset kaupungit, Ranskan hallitus, sotajoukko, toissilmäinen diktaattori, julistuskirja, kenraalit kullalla kirjailtuine univormuineen, sanomalehdet, sotilassairaalat, muonavarastot mutta kaikki tämä oli sadan penikulman päässä. Ympärillämme oli vain preussilaisia, baijerilaisia ja saksilaisia joukkoja.
Toisinaan yritti joku preussilainen kenraali siepata meidät hiljaa ja varovasti kiinni, aivan kuin ilkeän paarman. Kun sopiva hetki oli tullut, laskeutui käsi äkkiä päällemme — mutta tavoitti ainoastaan tyhjää ilmaa: me olimme jo muilla mailla.
Toisinaan työnsimme pistimin tuollaiseen käteen ja raivosta kiljahtaen vedettiin se takaisin.
Alituiset taistelut, ansat ja joka hetki uhkaavat vaarat olivat miehissämme kehittäneet oikean sudenvaiston. He tarvitsivat tuskin komentoakaan, he olivat aina varuillaan, aina tarkkaavaisia ja varovaisia. Koko aikana, kun heitä vainottiin, eivät he hetkeksikään lakanneet itse vainoamasta; he olivat oppineet keinon väijyä yöt läpeensä henkeään pidättäen ja terävästi tarkaten sille suunnalle, mistä saaliin odotettiin tulevan.
Aina uskaltaen kaikki, olivat he samalla varovaisia kuin kissat. Toisinaan, kun olimme väijyksissä pensaikossa, kulki preussilaisia joukkoja niin läheltä ohitsemme, että minä saatoin selvästi kuulla upseerien äänet, mutta jos joukot olivat liian suuria, ei ainoatakaan laukausta ammuttu.