Rykmentti, joka marssii auringonpaisteessa, luo varjon.
— Me olimme aivan varmat siitä, että te lymysitte meidän varjossamme, — sanoi eräs vanki minulle.
Ja todella lymysimmekin preussilaisten varjossa.
Joukkueestamme hävisi vähitellen kaikki inhimilliset tunteet; en voi sanoa, että he taistelivat ainoastaan tapellakseen. Ranskasta he eivät välittäneet. Ranskalaisia sotilaita toisista osastoista tai vakinaisesta armeijasta he eivät sietäneet, yhtä vähän kuin preussilaisiakaan, ja he halveksivat heitä enemmän kuin preussilaisia. Yhteensattumiset, joita muuten harvoin tapahtui, päättyivät aina riitaan ja tappeluun.
— Preussilaiset pötkisivät pakoon, jos saisivat nähdä teidän naamanne, — oli meidän sotilaillamme tapana sanoa heille, — mutta he saavat aina nähdä vain… housunne.
Sanalla sanoen, joukkomme oli joka suhteessa aivan erikoinen, mutta se ei ollut monilukuinen; päinvastoin suli se yhä enemmän ja enemmän kokoon sekä alituisten taistelujen että melkein yli-inhimillisten ponnistusten johdosta. Sitäpaitsi oli haavoitettujen ja sairaitten kohtalo kamala. Heidät jätettiin ilman muuta metsään virumaan. Kerran, kun eräs mies sortui maahan väsymyksestä ja rukoili jotakuta tekemään hänestä lopun, kuulin vastattavan:
— Rauhoitu, karitsaiseni, kyllä sudet sinusta huolen pitävät.
Uusia vapaaehtoisia ei ilmoittautunut, sillä moinen ammatti ei suinkaan houkutellut, jos kohta se toiselta puolen tarjosikin tilaisuuksia päästä käsiksi mitä runsaimpaan saaliiseen. Kelloja, rahoja ja sormuksia, kaatuneilta anastettuja, kerääntyi meikäläisille niin suuret määrät, ettei tiedetty mitä kaikilla tehdä. Kortinpeluu oli kielletty, ostettavissa ei ollut mitään, ja kätkeä tavaroitaan ei kannattanut, sillä jokainen tiesi ennemmin tai myöhemmin kaatuvansa tai menehtyvänsä.
Joukko väheni niin ollen päivä päivältä, kellään ei ollut halua liittyä siihen siitäkään syystä, että se ei tarjonnut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Sotilaalla ei ollut taskussaan marsalkansauvaa, vaan kuolema. Hallitus mainitsi meistä ylen harvoin tiedonannoissaan.
— Se ei tiedä meistä yhtään mitään, — virkkoi johtajamme, joka vihasi hallitusta.