— Suojelkoon meitä Pyhä Hubertus heistä!
Nyt nousi Selim piilopaikastaan ja huusi:
— Halloo, ihmiset hyvät! Voitteko opastaa meidät hra La Grangen luo?
— Oh!… — kuului pelästyneitä ääniä. Mitä te olette miehiänne?
— Tänään sotilaita, huomenna ties mitä! Neuvokaa meille tie, älkääkä kyselkö.
Eräs miehistä virkkoi:
— Minä seuraan teitä.
Käännyimme nyt leveälle tielle, jota verhosi läpinäkymätön pimeys.
Kuljettuamme satakunta askelta teki tie äkkinäisen mutkan oikeaan.
Etäämpänä kohosi pieni kirkko, jota ympäröi valkoinen, matala muuri ja
joukko puita; näiden lomitse pilkisti valaistuja ikkunoita.
— Tuo on Pyhän Hubertuksen kirkko, virkkoi saattajamme, — ja täällä asuu La Grange.
Tulimme nyt puutarhaan, joka oli niin tiheä, että oksat levisivät ikäänkuin holviksi käytävien yli. Puutarha näytti olevan perin huonossa kunnossa. Sen keskustassa oli kaunis sveitsiläiseen malliin rakennettu huvila, jonka seinät olivat villien viini- ja muitten köynnöskasvien peitossa, jotta valaistut ikkunat tuikkivat kuin käärmeen silmät.