Eteisen ovi oli auki, ja me astuimme sisään. Ihmisiä ei näkynyt. Eteinen oli pimeä, mutta kuu paistoi niin heleästi ikkunasta, että me saatoimme eroittaa kaikki: keskellä lattiaa oli pöytä, seinänvierillä kaappeja ja niiden päällä kuivaneita tähkäkimppuja.
Marx koputti ratsupyssyllä lattiaan. Samassa kuului askeleita, viereiseen huoneeseen antava ovi avautui, ja naisolento — luultavasti palvelustyttö — näyttäysi, mutta katosi heti, nähtävästi pelästyen. Marx koputti kovemmin.
Hetkisen kuluttua ilmestyi sama naisolento uudestaan, pitäen lamppua kädessään, ja hänen perässään tuli vanha harmaahapsinen ukko. Tämä lähestyi meitä, nosti käden silmilleen ja kysyi verkkaan, mutta verrattain kovalla äänellä:
— Miksi te meluatte niin, ystäväiseni?
Sitten asetti hän käden korvalleen ja kysyi:
— Hä?
Jos me olisimmekin melunneet, niin ei ukkoparka olisi sitä varmastikaan kuullut, sillä kaikesta päättäen tuntui hän olevan kuuro.
— Eikö minulla ole kunnia olla tuttu? huudahti Mirza, kumartuen ukkoon päin.
Tämä tarkasti häntä, muisteli hetkisen ja virkkoi:
— Ah, tekö se olettekin, kreivi?