Ukko odotti jo meitä katetun ruokapöydän ääressä. Heti meidän jälkeemme astui huoneeseen nuori, kaunis tyttö, solakkavartaloinen ja tummakutrinen. La Grange esitti hänet pojantyttärekseen.
Minä kumarsin jäykästi ja jokseenkin välinpitämättömästi. Mutta äkkiä keksin jotakin, mikä hämmästytti minua mitä suurimmassa määrin.
Neiti La Grange vaaleni kalman kalpeaksi, nähdessään Mirzan, eikä viimemainittukaan näyttänyt vähemmin liikutetulta.
— Hänellä näkyi olevan syynsä tännetuloon, — arvelin itsekseni.
Me istuimme kukin paikallemme ja ryhdyimme äänettöminä aterioimaan. Kukaan ei tuhlannut sanoja, puhuttiin hillityllä äänellä ikäänkuin olisi pelätty jonkun kuuntelevan.
Sen verran huomasin kuitenkin, että neiti La Grangen ja Mirzan välillä oli jotakin. Edellinen karttoi Mirzan katsetta, mutta kun Mirza taas ei katsonut neitoon, tarkasti tämä häntä kummallisin silmäyksin. Mirza koetti turhaan saada keskustelua vireille. Vaitiolo kävi kiusalliseksi.
Aterian päätyttyä katsahti ukko La Grange kattoon ja sanoi äkkiä:
— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai… niin, torstaihan tänään onkin.
Noustuamme pöydästä tarttui Mirza hänen käsivarteensa, ja he katosivat viereiseen huoneeseen. Luulen, että hän pyysi ukolta opasta, mutta en voinut kuulla heidän keskusteluaan, vaikka he puhuivatkin verrattain kovaäänisesti. Olin nimittäin istahtanut neiti La Grangen viereen ja koetin pitää hänelle seuraa.
Se olisi ollut toisissa olosuhteissa verrattain helppoa. Nuori tyttö oli kaunis ja miellyttävä, hänellä oli älykkäät, tummat silmät ja ihmeteltävän kauniit kädet, jotka hän nähtävästi mielistelyn halusta nosti tuon tuostakin kutreilleen. Mutta tällä kerralla ei keskustelusta ollut tulla mitään. Minä olin väsynyt ja neiti La Grange hajamielinen.