Saapuessamme sinne oli aurinko juuri laskeutumassa. Ei ainoatakaan telttaa näkynyt, mutta kaikkialla oli olkilyhteitä. Jonkun matkan päässä näkyi kymmenkunta vaunua ja niiden edessä laihoja hevoskaakkeja. Vaunujen välissä istui kuormarenkejä, kestiten itseään juustolla ja leivällä. Useimmat sotilaat lepäsivät oljilla, toiset olivat kaivautuneet lyhteisiinsä niin että vain pää näkyi. Kokonaisuus teki hyvin surullisen vaikutuksen: kuihtuneita, likaisia kasvoja, pullistuneita, verisiä silmiä, repaleisia takkeja — kaikki tuo teki nuo olennot enemmän ryövärien kuin sotilaitten näköisiksi.
Meidät otettiin vastaan verrattain kylmästi. Kun vartiojoukko vei meidät kentän poikki, kohottautui siellä ja täällä puitten juurien joukosta esille hurjia kasvoja, ja käheä ääni kysyi:
— Halloo! Lempo soikoon, keitä te tänne laahaatte?
— Ne ovat boulevardikeikareita!
— Tule tänne vaan, pieni nahkapoika, — huusi eräs Marxille, — isänmaa tarvitsee leivonpaistia!
— Kylläpäs sinä tyhmittelet, — puuttui toinen, tarkastaen Marxin parrattomia kasvoja, eihän se mikään leivonen ole, vaan valepukuinen tyttö. Näetkös, kuinka se sipsuttelee varpaillaan!
— Vieköön piru sinut varpainesi päivinesi! Jos se on tyttö, niin sitä parempi!
Marx heristi heille nyrkkiä, minä etsin katseellani Mirzaa, mutta en nähnyt häntä missään. Aloin jo miettiä uhkauksemme täytäntöön panoa La Rochenoiren suhteen. Saavuimme nyt muutamien suurten puitten luo, joiden takaa oli kuulunut valittavaa ääntä. Katsahdettuani sinne oli aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämeltäni: ensimäinen, jonka näin, oli Selim Mirza. Ajutantin univormuun puettuna keskusteli Mirza ylen tuttavallisesti pienen, kähärätukkaisen ylpeännäköisen ja kellerväkasvoisen miehen kanssa. Arvasin, että se oli La Rochenoire. Hiukan sivulla seisoi tanakkarakenteinen, rokonarpinen ja tavattoman ruma mies. Lakin asemesta oli hänen päänsä likaisessa, verisessä kääreessä. Hän oli, kuten sittemmin tulin tietämään, luutnantti Simon, La Rochenoiren oikea käsi.
Vartiojoukko pysähtyi äänettömänä jonkun matkan päähän heistä. Mirza loi meihin pikaisen välinpitämättömän katseen, sitten kääntyi hän pois, ikäänkuin ei olisi koskaan ennen nähnyt meitä, ja pudotti sormella tuhan sikaristaan. La Rochenoire ja Simon eivät alussa liioin välittäneet meistä. He olivat nimittäin kumpikin tahollaan toimessa; toinen keskusteli Mirzan kanssa ja toinen valvoi muutamien talonpoikien kurittamista. Talonpoika-raukat, joita vartiojoukon upseerin selityksen mukaan syytettiin siitä, että he olivat opastaneet preussilaisia leiriin, vapisivat joka jäsenessään. Simon käski heidän tarkasti katsoa, mitä tovereille tapahtui. Kaksi onnetonta istui kolmannen päällä ja ruoski hänet verille; sitten nousi suomittu ylös, joi kulauksen viiniä ja kääntyi lähimmän toverin puoleen, sanoen:
— Nyt on teidän vuoronne, vaariseni.