La Rochenoiren leiriin opasti meidät eräs talonpoika, joka oli sissipäällikön vakooja, vaikka hän koetti samalla uskotella meille olevansa preussilainen vakooja ja kantavansa palkkaa heiltä. Hänen nimensä oli Hugon.
Haihduttaakseni levottomuuttani aloin keskustella hänen kanssaan.
— Te kai ansaitsette hyvästi rahaa, vai mitä? — kysyin minä.
Hugon käänsi julmat kasvonsa minuun ja hymyili, muistuttaen silloin hampaitaan näyttävää koiraa.
— Ansio on kurja, — vastasi hän, — mutta Isä Jumala toimittaa toisinaan lisää. Tuon tuostakin tapaa ruumiita, ja kun niitten taskuja kaivelee, löytää lantteja, kelloja ja sormista sormuksia. Muuten kuolisin nälkään.
— Vai niin, te ryöstätte ruumiita?
— Entä sitten? Luen joka kerta "ijankaikkisen rauhan", ja joskus kaksikin. Monet eivät tee sitäkään. Isä Jumala on kyllä meille armollinen. Ranskalaisia palvelen ilmaiseksi. Corbeau — nielköön maa hänet kitaansa! — määräsi minut hirtettäväksi — tosin kyllä palvelin silloin vain preussilaisia, — mutta La Rochenoire irroitti nuoran kaulastani. Tästälähin, sanoi hän, tulee sinun ottaa maksu preussilaisilta, mutta palvella meitä. Ja minä palvelenkin häntä kuin koira. Tunnen täällä jokainoan pensaan. Vien preussilaiset minne hän määrää, ja jos minä toisinaan kaivelenkin kaatuneitten taskuja, niin ei hän siitä pahastu. Hän sanoo minua aina "naudaksi", ja siihen on hänellä täysi oikeus, sillä onhan hän herrani ja isäntäni.
Kuljimme hetkisen äänettöminä. Sitten virkkoi Hugon:
— Kohta olemme perillä.
Leiri sijaitsi metsässä, kaatuneiden puitten suojassa. Oppaamme teki muutamia sovittuja merkkejä vahtisotilaalle, joka pidätti meitä, kunnes vartiojoukko saapui. Tämä vei meidät sitten leiriin.